sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Joskus vain...

väsyttää, vaikka on nukkunut hyvin... ja vaikka mieli periaatteessa on hyvä ja eilinen vapaapäivä äidin "velvollisuuksista" tekikin hyvää! Siltikin illalla yksin kotiin ajellessa pimeässä tihkusateisessa kelissä mieli alkoi muuttua... ei surulliseksi, mutta haikeaksi. Tämä aika vuodesta tekee sen mulle helposti. Ja tänä vuonna jotenkin erityisesti melko rankan syksyn jäljiltä. Ystävät jäi Helsinkiin juhlimaan, minä halusin kotiin. Halusin mukavuuden haluisena omaan sänkyyn nukkumaan, oman perheen luokse! Niiden kaikkeista tärkeimpien ihmisten luokse. Tänään en ole varma jaksanko lähteä salille, vaikka tiedän, että pitäisi ja tiedän myös sen että se tekisi hyvää! Voi kuitenkin olla, että illalla itken silmät päästä, enkä pääse mihinkään!

Ja sallin sen itselleni. Kuten jo sanoin syksy on ollut rankka ja marras-joulukuu kaikessa joulun odotuksessa ja ilossa on mulle aina haikea. Neljä vuotta sitten 12.12 isäni nukkui pois ja se luo aina yhä edelleenkin haikean mielen, tärkeä osa mua meni samana iltana. Olin isin tyttö ja olen sitä varmasti edelleenkin, vaikka äitini onkin yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Haluan ajatella, että isäni olis mun saavutuksista ja tekemisitä ylpeä, näin uskon hänen ajattelevan pilven reunalla. Tänä syksynä olen ollut jotenkin aiempaa väsyneempi, oikeastaan kaikkeen. Kliseisesti sanottuna, mikään ei oikein ole tuntunut miltään. Kummitytön sairaus ja iso sydänleikkaus on myös luonut jonkin sortin varjon mun mieleen, ihan salakavalasti ja itsekin tiedostamatta. Myös ystävien liian harvoin näkeminen on kaihertanut mieltä jotenkin erityisen paljon, vaikka periaatteessa näen heitä lähes samalla tavalla kuin aiemminkin. Ehkä tänä syksynä olisin tarvinut heitäkin enemmän... ja olisin voinut itse tehdä asian eteen jotain, en vain ole jaksanut. Anteeksi siis teille, tiedän, että luette tätä ja olette kyllä mielessä.

Siltikin tämä syksy on ollut jotenkin erityinen, ihanuudessaan. Olen saanut elämään paljon kaikkea ihanaa tänä syksynä. Oma keho on alkanut tuntumaan enemmän omalta. Uusi sali. Treenit kulkee. Olo paranee. Kummityttö on kotona ja mennään tänään häntä katsomaan pitkästä aikaa. Kaiken tämän lisäksi elämääni on tullut monia ihania uusia ihmisiä. Sellaisia ihmisiä joilla on palava intohimo jotain kohtaan. Sellaisia ihmisiä, joita en kuvitellut aikuisiällä kohtaavani. Mahtavia ihmisiä, joiden toivoisin olevan jollain tavalla mun elämässä vielä pitkään. Ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä mistä olen tulossa, mutta varmasti auttavat mua siinä mihin olen menossa. Näitä on tullut salilta ja "kynttiläpiireistä" sekä myös tämän blogin kautta, vaikken näitä ihmisiä varsinaisesti tunne. Osittain näiden ihmisten ansiosta, mutta myös suurelta osalta omasta ansiostani olen alkanut hyväksymään itseni. Tänä syksynä musta tuntuu, että olen avannut uuden oven, sellaisen mistä saa astua sisään ja samalla sellaisen josta uskallan itsekin astua ulos.

Eilen Helsingissä

Kaikessa haikeudessa ja hiljaisessa onnellisuudessa valmistelen täällä pikkuhiljaa meidän perheen joulua ja toivon mielessäni tämän syksyn kantavan vielä pitkään.

6 kommenttia:

  1. Rutistaisimpa suo nyt lujaa, jos voisin. Samanlaista apeutta tääläkin ilmassa. 15.11 on taas minun rakkaan mummin muistopäivä ja samana päivänä olisi ollut keskenmenneen raskauteni la vuosi sitten. molempia tulee mietittyä tavallaan lämpimästi ikävöiden, mutta tämä marraskuun synkkyys saa kyllä kaiken tuntumaan tuplasti tahmeammalta. No täytyy toivoa, että kuun loppua kohti alkaa helpottamaan ja pimeys muuttuu tunnelmallisemmaksu aspektiksi. Sä olet just huippu - tiedä se!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rutistus otettaisiin avosylin vastaan. Ja kiitos sinulle, olet just yksi niistä ihmisistä joista tuossa edellä puhuin! :) Muutamat jouluvalot ja pallot kantelin tänään ympäri asuntoa luomaan tunnelmaa, kyllä se kummasti hieman helpottaa.

      Poista
  2. Kyllä sitä sisimmässään tietää, mikä on itselle hyväksi. Jos kotona on hyvä olla, miksei siellä olisi ja sinne haluaisi. Vaikka mielen apeaksi vetääkin välillä, on hyvä, kun on keinoja päästä sieltä mietteistä "pinnalle" edes välillä. Liikunta, läheiset, kainalo johon käpertyä, ovat hyviä juuri siinä... Pitää muistaa sanoa toiselle, että ota lähelle, jos ei se muuten "muista". ;) Jaksuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sen tietää ja eiköhän se ole ihmismielelle ominaista hakeutua sinne minne eniten haluaa. Ja iso kiitos sinullekin. :)

      Poista
  3. Luin tämän jo eilen, mutta pakko tulla vielä koneelta naputtelemaan viestiä. Tää harmaus ja synkkyys välillä valtaakin mielen, mutta niinhän se on oikestaan 'hyväkin'. Kun herää sieltä hetkellisestä harmituksesta niin muistaa ja osaa nauttia hyvästä olosta ja kivoista jutuista. Itsellä ole edellisviikonloppuna varsin harmaa mieli, mies kun lähti merille taas moneksi viikoksi. Mutta kun arki alkoi taas rullaamaan muistin miksi kaikki onkin ihan hyvin. Mutta siis tsemppiä tämän harmauden keskelle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle. Kyllä tämä harmaus aina vähän synkistää, tänä vuonna kaikista sattuneista tapahtumista johtuen enemmän. Eilen en vielä itkenyt, tänään se on ollut muutaman kerran jo niin lähellä, että illalla sitä varmasti jo odottelen... Mutta tiedän, että sen jälkeen taas helpottaa. :)

      Poista