Joskus tulee niitä päiviä, kun kroppa lyö tyhjää ja ajatukset menevät taaksepäin. Koko elämä EI voi olla ruusuilla tanssimista... jos olisi ei hyvät hetket erottuisi enää edukseen. Tuo kysymys, olenko blogissani liian rehellinen? En myöskään halua valehdella, en itselleni, enkä lukijoilleni. Jos pystyn auttamaan edes yhtä ihmistä tässä maailmassa jakamalla omat kokemukseni ja ajatukseni, tunnen onnistuneeni... on sitten kyse ruokavaliosta tai ajattelun muuttumisesta.
Usein just sillä hetkellä kun elämä sujuu ja tunnen edistyväni, tulee joku takapakki. Nämä syö mun edelleenkin haurasta itseluottamusta ja tietynlaista epävarmaa varmuutta. Näinä hetkinä alan taas ajattelemaan etten kelpaa tälläisenä kuin olen. Tuntuu etten oikein osaa mitään, enkä kelpaa mihinkään... vaikka haluaisin tehdä ja toteuttaa itseäni. En oikein tunne osaavana mitään tai tekeväni asioita oikein. Tuntuu, että yritän mitä tahansa, epäonnistun kaikessa.
Olen toisinaan niin epävarma (edelleenkin), että epäilen kaikkien sanoja ja kuvittelen ettei kukaan pidä musta. Tää juontaa juurensa ajalta jolloin en arvostanut itseäni yhtään ja ajattelin, että jos en edes itse pidä itsestäni, niin miten kukaan muukaan voi musta pitää. Osittain tästäkin syystä yritin ja toisinaan yritän vieläkin peitellä ja piilotella itseäni, sitä omaa eläväistä ja äänekästä luonnettani. Pelkään nolaavani itseni ja sehän tietäisi sitä ettei musta pidetä ihmisenä.
Tahtoisin ottaa itseäni niskasta kiinni... jaksaa ja tehdä asioita! Käydä salilla, juosta, testata uusia asioita, haastaa kroppaani, nauttia elämästä, mennä, tehdä, nähdä, kokea... voida hyvin, olla kiinnostunut asioista, nähdä ystäviäni, nauttia perhe-elämästä... Mutta joku pidättelee mua. Tahtoisin saada kokemuksia ja positiivisuutta elämääni. Tahtoisin nauttia hetkistä niin ettei kaikki tuntuisi suorittamiselta.
Mikä mua pidättelee?
Ehkä se on kuitenkin vielä mielessä, kuinka itsensä haluaa piiloon. En tahdo ihmisten kiinnittävän muhun mitään huomiota ja on turvallisempaa olla tekemättä mitään. Mietin edelleen liikaa sitä, mitä muut musta ajattelevat. Tuntuu etten ole löytänyt paikkaani tässä elämässä. On helpompi jäädä kotiin, kuin yrittää... On helpompi olla yksin, kuin yrittää sopeutua muiden ajatuksiin ja toiveisiin. Mun mielestä on helpompi ja miellyttävämpi tapa pysyä neljän seinän sisällä, kuin miellyttää muita. On paljon helpompi olla näkymätön, kuin hakea muiden hyväksyntää.
On paljon helpompaa jäädä kotiin, kuin lähteä liikkeelle ja tulla nähdyksi. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus siitä ettei mun jutut kiinnosta ketään ja eihän ne loppupeleissä kiinnostakkaan. Eikä niiden edes loppupeleissä tarvitsekkaan, mutta siihenhän ihmisten välinen vuorovaikutus ja ystävyyskin perustuu -että toisen asiat kiinnostaa.
 |
| Heikoilla jäillä |
Näitä päiviä on nykyään melko harvassa... Mutta sitten kun epävarmuus tulee, lyö se aika lujaa. Olen joskus miettinyt, että mitä jos jonain päivänä Toni ei olekkaan mun rinnalla, kun tälläinen hetki tulee? Ja tiedättekö, en todellakaa tiedä! En osaa sanoa mitä teen tai kenen puoleen käännyn. Niin pitkään on ollut vain "me kaksi". Niin kauan on ollut vain tuo mies, tuo paras ystävä, jolle kertoa ja jolle paljastaa sisimpänsä. Koska ei ole ollut muita, en ole halunnut laskea muita niin lähelle, en ole halunnut puhua tai kertoa tästä... KOSKA olen pelännyt itseni nolaamista ja sitä, että jos mun asiat ei kiinnostakkaan.
Toisaalta olen saanut iskostettua ajatuksiini sen positiivisuuden niin lujasti, että uskallan jo toivoa parempaa päivää. Uskallan haaveilla, että jonakin päivänä vain menen ja teen, ajattelematta sitä etukäteen sen enempää. Siihen asti, suunnittelen kuitenkin kaiken aika tarkasti, milloin uskallan tehdä mitäkin ja milloin on parempi vielä odottaa. Kyseessä saattaa olla niinkin pieni asia kuin kaupassa käynti tai se maailman kamalin tapahtuma eli auton tankkaaminen... joskus kyseessä saattaa olla paljon isompi ja ihmeellisempi asia. Mutta sitä päivää odotan ettei ihan kaikkea tarvitse suunnitella etukäteen tai laskelmoida tarkasti.
Odotan sitä päivää, kun uskallan luottaa ja antaa elämän kannatella!
