torstai 24. heinäkuuta 2014

Vaikeita asioita puhuttavaksi.

Olen miettinyt tästä asiasta kirjoittamista jo pitkään. Olen monesti teksteissäni sivunnutkin asiaa, mutta vielä tähän mennessä en ole uskaltanut kirjoittaa asiasta ihan tällä tavalla. Nyt kuitenkin ajattelin olevan hyvä ajankohta tälle, tämä kun tavallaan jyskyttää aina tähän aikaan vuodesta takaraivossa. Tähän aikaan kesästä, kun Kotka täyttyy ihmisistä ja riemusta. Tähän aikaan kun tunnen olevani enemmän elossa kuin minään muuna aikana vuodesta, mutta jolloin silti tunnen YKSINÄISYYTTÄ.



Päällepäinhän mun elämä näyttää aika idylliseltä, voin kuvitella näin. Olen kuitenkin monesti kirjoittanut täälläkin siitä, kuinka lihavimmillani lukkiuduin kotiin, enkä oikein tohtinut tehdä mitään. On ahdistavaa ajatella tuota ajanjaksoa, mutta toisaalta se vaikuttaa mun elämässä edelleenkin hyvin vahvasti. Koko yksinäisyys-juttu alkoi silloin.

Tunnen itseni useimpina päivinä ulkopuoliseksi ihan kaikesta. Tunnen yksinäisyyttä esim. tänään kun otin kupin kahvia tai eilen kun istuin yksin vahtimassa poikia rannalla ja mietin, että olisihan tämän hetken voinut jakaa jonkun kanssa.... jonkun muunkin kuin töissä olevan miehen tai lapsien. 



Ymmärrän sen ettei kukaan jaksa pidemmän päälle sitä, että joku ihminen kerta toisensa jälkeen kieltäytyy kutsuista, on kyseessä sitten kutsu ihan minne tahansa. Tiedän itse kuinka pahalta tuntui kun olisi ollut ihana mennä, mutta kuinka yksinkertaisesti en vain kyennyt astumaan ovesta ulos, joten oli paljon yksinkertaisempaa kieltäytyä. Olen edelleen siinä pisteessä, että esim. juhliin lähteminen on meidän perheelle yksi saakelin episodi ihan vaan mun takia. Kun edelleen valitsen vaatetta ja mietin ja käännän ja väännän, enkä oikein koskaan ole tyytyväinen. Lähestulkoon poikkeuksetta joka ikinen kerta mun suusta kuuluu epätoivoinen "menkää te vaan, mie jään kotiin..."

Mutta nykyään kuitenkin menen, ihan vain koska haluan ja yritän päästä yli tästä omasta epävarmuudestani. Ja onneksi tämä vaikuttaa mun elämään vain yksityishenkilönä.



Mun on edelleen todella vaikea sopetua uusiin tilanteisiin tai olla uusien ihmisten ympäröimänä, koska tunnen itseni epävarmaksi ja ujoksi. Mun on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja luottaa heihin, koska olen vieläkin hieman sitä mieltä, että miksi kukaan musta pitäisi kun en itsekään itsestäni ole aina pitänyt. Olen melko usein tuota mieltä myös tuttujen ihmisten seurassa.

Mun on myös aika vaikeaa tehdä mitään ihan ex-temporee. Kaikki vaatii aina jollain tavalla valmistautumista ja ainakin pientä ajatustyötä. 

Voin syyttää tästä tunteesta vain ja ainoastaan itseäni, joten kenenkään ei tule ottaa tätä henkilökohtaisesti. Monen vuoden jälkeen on vain välillä niin pirun vaikeeta ottaa se puhelin käteen ja soittaa kenellekkään. 

6 kommenttia:

  1. Mun oli tosi vaikee muotoilla tää kommentti, koska vaikka mun on törkeen helppo tutustua uusiin ihmisiin ja ottaa yleisöni isoissa porukoissa ja bileissä, (lähinnä siksi kun en oo hetkeäkään hiljaa, IKINÄ!) ni ymmärrän ton lähtemisen tuskan täysin. Siin on ihan turha kenenkään sanoa esim. et "no älä stressaa, älä ajattele asiaa.." tms.

    Ruvetaan siedättämään sua, mennää vaikka kahestaa eka tanssimaan ja sit aletaan laajentamaan jengiä pikkuhiljaa? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tavallaanhan homma on just siinä lähtemisessä, ei niinkään sitten jossain olemisessa. Se on kamalin hetki kun astuu ovesta ulos ja puolestaan sitten kun "astuu uudesta ovesta sisään". <3

      Poista
  2. Kuulostaa niin tutulta.
    Ylipainon myötä mullakin on lähteminen tullut erittäin vaikeaksi. Ja stressaan jo monta viikkoa etukäteen jos on joku pakollinen meno tiedossa.
    Tsemppiä sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kuinka ihanaa olis vaan mennä! :) Mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa, itse kullakin. :)

      Poista
  3. Hei, olen asunut samoilla kulmilla, kenties jopa samassa talossa kuin te, reilut kymmenen vuotta sitten. Blogiasi on kiva lukea, ihan jo noiden entisten kotimaisemien vuoksi, ja muutenkin, kirjoitat kivasti ja rehellisesti!
    Olen itse ollut useimmiten hyvä lähtemään, mut tunnistan tuon yksinäisyyden tunteen, ja etenkin sen yhdessä kokemisen/asioiden jakamisen tarpeen. Hassua, mutta kesät ovat hankalia minulle tuon yksinäisyyden tunteen vuoksi. Johtuukohan siitä, et kesällä on sellainen tunne, et pitää sitä ja tätä, on ohjelmaa siellä ja täällä - ja pitäisi olla niin hemmetin aktiivinen koko ajan!?! Näin syksyllä on sitten taas on jotenkin ihan normaalia rauhoittua, olla kotona, olla enemmän yksin...? Silloin hyväksyy tavallaan sen yksinäisyyden, tai sitten sitä ei edes tunne!? Tai jotain sellaista. :) Niin, ja totta kai näin aikuisena, ruuhkavuosina, ystävät karsiutuu, heille ei ole aikaa tai heillä on omat menonsa/kiireensä jne...Kyllähän sitä arjessa on aiempaa enemmän yksinäinen kuin ennen...Syksyisin terveisin, K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieni on maailma! :)
      Syksy on minun mielestä ihanaa aikaa, juurikin siitä syystä, että saan ihan kaikessa rauhassa hautautua kotiin tai kuulokkeiden "sisään" salille tai metsälenkill. Ei haittaa yhtään pimeä vuodenaika, kun ei tarvitse selitellä kenellekään miksi haluaa olla kotona.
      Mukavaa syksyn jatkoa sinnekin ja kiva, että kommentoit! :)

      Poista