torstai 31. joulukuuta 2015

Kirje itselle!

Mitä haluaisin sanoa itselleni näin vuoden viimeisenä päivänä? Mitä haluaisin oppia kuluneesta ja mitä odotan tai toivon tulevalta?

Haluaisin ensimmäiseksi kiittää itseäni, kehoani ja mieltäni. Kaiken kipuilun ja tuskailun keskellä olen pystynyt tekemään pienen ihmeen tämän vuoden aikana. Saimme pienen perheemme täydelliseksi, viisihenkisenä jatkamme ensi vuoteen, odottaen innolla kaikkea.




Haluaisin käskeä itseni nauttimaan... olemaan huolettomampi ja entistäkin iloisempi.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juuri nyt! Ei kannata odottaa jotain, vaan elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista, niistä ihan arkisista ja tehdä jokaisesta päivästä juhlaa.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, kuinka hyvin voin kun teen asioita silkasta halusta. Asioita jotka tuovat nautintoa elämääni. Minun ei ole pakko tehdä mitään, on paljon mukavampi ajatella asiat niin, että saan tehdä.



Konkreettisesti haluaisin voida paremmin. Olen miettinyt paljon milloin olen voinut hyvin... toki myönnän, että hoikempana oli mukavaa, mutta en koskaan varsinaisesti ollut tyytyväinen itseeni. Olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, että jos joskus vielä näytän siltä, kuin hoikimmillani, niin olen tyytyväinen! Loppupeleissä se ei kuitenkaan tehnyt minusta sen onnellisempaa... toki hyvinvointi ja asioiden tekemisen helppous toi hyvää mieltä... mutta oma pää ei ollut mukana, vaikka luulin sen silloin olevan. En todellisuudessa nähnyt yhtään miltä näytin, vasta nyt jälkikäteen olen hämmästellyt asiaa. Onko se sitten tosissaan niin, että itselleen tulee sokeaksi ja nälkä kasvaa syödessä niin kovasti että todellisuus hieman hämärtyy. Ja onko se niin, että se "lihavan tytön syndrooma" pysyy ajatuksissa vaikkei enää niin iso olisikaa?

Tähän naiseen en ollut tyytyväinen...

Mutta siis se ajatus onnellisuudesta... olin onnellinen silloin kun löysin seesteisyyden. Rauhan asioiden tekemiseen, ja tietynlaisen tasapainon asioiden välillä. Toki uusi ihminen on horjuttanut tätä tasapainoa ja se on täysin normaalia. Tuolloin tasapainon aikana tein asioita joista nautin... söin oikeasti hyvin... kävin salilla, mutta samaan aikaan nautin myös joogasta suunnattomasti... nautin metsän rauhasta... olin oppinut tietyn tasapainon ajatuksieni kanssa enkä soimannut itseäni kaikesta... olin oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän kuin täydellisyyden.



Olen huomannut tämän kuluneen loppuvuoden aikana jollain tapaa setvivän ajatuksiani ja kaipaavani uutta starttia... tavaran paljous ympäriltä on pitänyt karsia (ja tässä ollaan edelleen vaiheessa), keskeneräisiä asioita on pitänyt saattaa loppuun, television ainainen katselu on alkanut ahdistamaan ja tilalle on tullut pitkästä aikaa musiikki... olen alkanut todenteolla kaivata joogaa (E saatat arvata mihin tämä siis johtaa <3)... ja terveellistä ruokaa... ja naurua ja itkua... ihania ystäviä ympärille... kokemuksia ja uuden opettelua... vanhojen mielenkiinnon kohteiden uudelleen sytyttämistä...




Samalla huomaan kerääväni rohkeutta tehdä asiat oman pääni mukaan, ajattelematta muiden mielipiteitä... siinä jos missä minulla onkin petrattavaa. Ajattelen muiden ajattelevan, että minun tulisi elää niin ja näin ja noin... ehkei ketään edes kiinnosta miten minä elän, mutta jostain sisältä kumpuaa tarve miellyttää muita... tai kyllä minä tiedostan mistä se johtuu, en vain tähän sitä halua jakaa, mutta senkin kanssa olen alkanut työstää ajatuksia.

Kiitos äidille kirjasta, sillä aloitetaan uusi vuosi.

Onko vuosi 2016 siis tehty hyvistä hetkistä, mielen rauhoittamisesta, uusien asioiden kokeilusta ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta... toivottavasti ainakin.



Hyvää Uuttavuotta kullanmuruset! <3

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

2015

Joulu meni jo ja pikkuhiljaa aletaan kääntämään katseita kohti uutta vuotta. Meidän perheen kulunut vuosi on ollut melkoinen, uusi perheenjäsen on laittanut monen monta asiaa uuteen uskoon ja tärkeysjärjestystä on täytynyt miettiä kerran jos toisenkin. Nyt reilu 3 kuukautta vanha paketti on alkanut löytämään rytmiä ja muukin perhe on alkanut tottumaan hänen läsnäoloonsa. Lisäksi parin viimeisen yön unet on vauvalla olleet entisestään paremmat ja ensimmäinen nukkumispätkä venähtänyt yli kuuteen tuntiin ja seuraavakin herätys tapahtuu tästä noin kolmen tunnin päästä. Me mieheni kanssa tosin ollaan sairasteltu joten oma nukkuminen on ollut mitä on, mutta onneksi tämän lisäksi vauva ei ole valvottanut tunnin tai parin välein. Vuosi kaiken kaikkiaan on ollut käsittämätön ja toisaalta myös hyvin hämmentävä.


                      

Mun oma käsitys äitiydestäni on kokenut uusia ulottuvuuksia ja jotenkin koen olevani enemmän sinut kolmen lapsen äitinä kuin kahden lapsen äitinä olin. Tämä kolmas lapsi taisi siis olla se, mitä elämäämme kaipasin vaikken sitä oikeastaan edes itse täysin huomannut. Välillä elo tuntuu helpommalta ja välillä on päiviä kun ei tunne riittävänsä tai ehtivänsä mihinkään. Juuri tänään lyötiin mieheni kanssa lukkoon muutamia asioita mitä ensi vuodelta haluamme ja mihin lähdetään tähtäämään, niin perheenä kuin yksilöinäkin.

Äiti, jolla ei ole itsensä suhteen minkäänlaista filtteriä!
                                  
Olen jotenkin todella väsynyt kaikkeen fitness ja fatness-touhuun. En siis siihen, että ihmiset haluavat voida hyvin ja terveinä, liikkua ja syödä terveellisesti... Vaan siihen, että kaikkien tulisi tehdä näin ja näin NÄYTTÄÄKSEEN tietyltä. Väsynyt siihen, että jo tikissä olevat valittavat olevansa lihavia tai että vain yksi ja ainoa tapa sopii kaikille. Olen itse ajautunut taas siihen pisteeseen etten voi itseni kanssa kovin hyvin mutten silti jaksa soimata itseäni kaikesta kaiken aikaa. En jaksa ryhtyä tiukalle dieetille, jotta laihtuisin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti... En jaksa enkä ehdi käydä kymmentä kertaa viikossa salilla vaan käyn siellä just sen verran kun ehdin ja hyvältä tuntuu. Haluan tehdä asiat tuloksellisesti, pitkäjänteisesti ja omaa oloani kuunnellen. Haluan voida hyvin, tehdä asoita joista nautin ja jotka tuovat mun elämään iloa! Haluan syödä hyvää ja terveellistä ruokaa, mikä sopii juuri minulle ja todennäköisesti toisinaan myös herkutella ihan vaikka sillä suklaalla. Haluan tehdä valintoja joista nautin ja jos se tarkoittaa tiukan salitreenin sijasta mieltä hyväilevää joogaa niin olkoon näin. 




Olen vihdoin ja viimein alkanut pikkuhiljaa tajuamaan sen, että haluan voida myös mielellisesti hyvin. Haluan nähdä ja kokea, haluan nauraa vedet silmissä rakkaiden ystävien kanssa ja ennenkaikkea haluan olla läsnä perheelleni. Toki haluan myös voida fyysisesti hyvin, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon vuosia jäljellä tehdä edellä mainittuja asioita. Kaikkia asioita ei voi määrittää ulkoisen olomuodon tai kilojen mukaan. Tai jos voisi niin toivoisin olevani täyttä kultaa. 


Näiden ajatusten siivittämänä jatkan tämän vuoden viimeisiä päiviä askel hieman kevyempänä ja kohti vuoden 2016 haasteita. Olen myös harkinnut blogilleni uutta nimeä sekä aihepiirin laajennusta... Vielä en osaa varmuudella sanoa kummastakaan sen enempää. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".



Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!



Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.



Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.



Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.



Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Ihanan kamalaa!

Olen yrittänyt saada itseäni ruotuun nyt reilun viikon ajan. Päätin, että nyt tämä ei voi enää jatkua näin, edellinen postaus oli mulle se viimeinen herätys. Ruokailut on ollut yllättävänkin helppo järjestää, kun vaan on päättänyt, että nyt syön minä. Ei se joka kerta kuitenkaan ole ihan noin vaan mennyt, koska pienin perheemme jäsenistä ei ihan aina malta odottaa vaikka kuinka selittäisi, että nyt äidillä olisi nälkä. ;) Edellisviikon tiistain jälkeen olen syönyt ylimääräistä tasan viime viikonlopun dumle-mokkapalojen ja alkuviikon kaurakeksien verran. Eli edistystä siihen jokapäiväiseen mässyttelyyn. Puuro on alkanut maistumaan niin aamuisin kuin iltaisinkin aivan taivaallisen hyvälle taas, se kun raskausaikana tökki pahemman kerran. Ja joka päivä olen syönyt kaksi lämmintä ateriaakin! TapTap- olalle!



No, miten sitten liikkuminen... se onkin ollut haasteellisempaa. Kun takaraivossa edelleen kummittelee se "näytän aivan järkyttävältä ja en voi astua ovesta ulos"-ääni. Välillä se kuuluu kovempana ja välillä pystyn tämän asian sivuuttamaan ja vain lähtemään. Pyrin nyt aika tietoisesti blokkaamaan nämä ajatukset, sanon ne ehkä ääneen ja yritän sitten nähdä asian toisesta valosta. Ilman lähtemistä liikuntaa ei tule... pitäisköhän taas hankkia kotiinkin crosstrainer tai kuntopyörä... :D



Keskiviikkona minulla alkoi myös pienryhmävalmennuksen treenit. Eli 9 treenikertaa, mistä 8 on Fustraa ja yhdellä kerralla tehdään salitreeni, mistä saa sitten ohjelman millä pääsee etenemään hetkisen. Ainakin kerta viikossa on siis PAKKO lähteä salille, koska mua siellä odotellaan. Ensimmäinen treeni oli ihanan-kamala Fustra. Vatsalihakset aivan kateissa, kertyneen painon vaikeuttaessa liikuntaa aloitettiin tämä tie. Treeni kuitenkin upposi mukavasti, sen jälkeen tärisytti sopivasti ja hiki valui pitkin selkää. Torstaina kropassa ei varsinaisesti sattunut mihinkään, niinkun muistelen joskus jonkun tiukan salitreenin jälkeen tuntuneen, mutta tosiaan tiesi tehneensä. Torstain tanssitunti tuntui menevän mukavammin, kun kropasta saattoi löytää taas sen häivähdyksen keskivartalon pidosta. Vaikka tanssitunneillakin liikkuminen on kamalaa, koska huomaa itse kuinka en pysty samaan kuin ennen ja kuinka oma kroppa on aivan hakusessa. Pikkuhiljaa tästä kuitenkin etenemme. Tiukkaa salitreeniäkin (mitä lie se tämän hetkisen kunnon kanssa tarkoittaisikaan) olen alkanut ikävöimään ihan tosissaan. Kunhan nyt ensin keräilen rohkeutta... tekniikatkin taitaa olla aivan hakusessa!



Reilu vuosi tässä on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi kunnolla päässyt liikkumaan. Lokakuussa vuosi sitten yleiskuntoni romahti, jonka seurauksena loppuvuosi 2014 otettiin rauhassa... sitten yritin palailla liikunnan pariin, kun raskauspahoinvointi vei mennessään...  ja sitten kun taas yritin palailla liikkumaan niin sainkin kieltoja liikunnasta supistelujen ja liitoskipujen ja muiden oireiden takia... nyt kuitenkin palataan pienin askelin liikkumaan. Kuntohan tässä vuodessa on kadonnut aivan täysin ja tosiaan kuten jo sanoin, niin ei nämä kertyneet kilotkaan tee asiasta yhtään helpompaa, mutta eihän se auta kuin nousta täältä ylöspäin. Toivon vain kaiken alkavan tuottaa tulosta rauhassa, oma hyvinvointi ja itsensä kunniotus edellä.



Vuoden massakauden jälkeen, tarttuisikohan se lihas paremmin??? :DDD

tiistai 10. marraskuuta 2015

Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.


Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.


Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.


Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Äitiys

Tänään aamulla se taas iski, äitiyden vastuu. Olen ollut äiti pian jo yhdeksän vuotta, mutta nyt uuden ihmisen vallatessa omaa aluetta osana meidän perhettä olen taas havahtunut äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Vauva tarvitsee minua äitinä taas aivan eri tavalla kuin isommat lapset. Ei enempää tai vähempää, mutta täysin erilaista läsnäoloa.


Äitiys ei ole jokaisella hetkellä täydellisen ihanaa. Olen kahden edellisen vauvan kanssa kärsinyt jonkin tasoisesta babybluesista,  ensimmäisen kanssa syvemmästä kuin toisen kanssa. Tuppaan olemaan suorittaja ja huomaan ajautuvani helposti suorittamaan myös äitiyttä.  Vuosien myötä olen tietoisesti pyrkinyt tästä eroon, mutta nyt suorittaminen nostaa toisinaan päätään. Nyt kun tilanne on taas muuttunut ja tunnen itseni välillä täysin riittämättömäksi.


Meillä nukutaan hyvin, vauva herää noin kaksi kertaa yössä. Siksi tuntuukin pahalta sanoa olevansa väsynyt. Toki valvoin raskauden viimeiset yli 2 kuukautta, mutta tiedän, että pääsemme vauvan kanssa niinsanotusti helpolla. Väsymys kuitenkin on läsnä... se tekee minusta vielä enemmän suorittajan. Se tekee minusta vielä enemmän aikaansaamattoman mistä soimaan itseäni. Väsymys sumentaa ajatukset ja tuo mielialaa alas. Myös lisäkilot ahdistavat ja huomaan taas ajattelevani etten kehtaa lähteä ovesta ulos tämän näköisenä... ei saisi valittaa, kun on ihan itse itsensä syönyt tähän kuntoon ja siitä syystä häpeänkin itseäni.


Niin, ei saisi valittaa... äitiys on ihanaa. Meistä jokainen tekee sen tavallaan... Yksi täysimettää, toinen antaa lapselle pullon - yksi käyttää kantoliinaa, toinen vaunuja - yksi tarvitsee tukijoukkoja, toinen pärjää yksin - yksi hankkii kaiken uutena, toinen kahlaa kirpputorit - yksi on väsyneempi, toinen porskuttaa vähemmillä unilla... Silti jokainen äiti on lapselleen paras mahdollinen ja kaikille ulkopuolisille arvostelun kohde. Mielestäni ei ole yhtä tapaa olla hyvä äiti, on vain yksi oikea tapa olla juuri sinun lapsellesi hyvä äiti ja se on jokaisen oma tapa.



Tänään aamulla olisin halunnut nukkua, vauva halusi toisin. Huomaamattani kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun haaveilin unesta ja tunsin jälleen riittämättömyyttä äitinä. Kävin vessassa pesemässä kasvoni ja kuuntelin kun pieni lapsi töhötti sängylläni. Palasin vuoteeseen ja huomasin vauvan katselevan pallovaloja ja juttelevan itsekseen. Hän käänsi katseensa minuun ja pienillä viisailla silmillään, paljon viisaammilla kuin mihin omani ikinä riittävät, näki varmasti ajatuksiini asti. Nostin hänet rinnalle, siinä paljaat ihot vasten toisiaan jatkoimme juttelua, vauva kietoutui iholleni samoin kun on kietoutunut sydämeeni. Hän viesti minulle "Äiti, yhdessä. Yhdessä me tässä kasvetaan." Ja niin minä olin taas täydellinen.

P.S. Vauva sai sunnuntaina nimekseen Vertti Onni Anders <3



keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Voihan vauva!

HÄN on täällä, ollut jo jokusen hetken. Eilen hän täytti huikeat kolme viikkoa!

Ikää 3 päivää

Hän on hurjan täydellinen ja hän on heittänyt koko perheen elämän ihan päälaelleen. Opetellaan uutta ja ihmeellistä elämänrytmiä ja totutellaan uuteen perheenjäseneen. Kaikki on niin mahdottoman ihanaa etten pysty edes käsittämään. Vaikka toisaalta toisinaan olen aivan hämilläni siitä miten tähän on ajauduttu ja miten tälläisessä tilanteessa toimitaan. Välillä vain huokailen onnesta ja välillä kyynelehdin epätoivosta... välillä taas kyynelehdin suunnattomasta rakkaudesta ja välillä tunnen olevani aivan hukassa. Ne hormonit, kyllä!

Ikää 3 viikkoa

Kaikki on siis oikein hyvin, vauva voi hyvin, isoveljet ovat maailman mahtavimpia, isi on aivan hurmioitunut ja onnesta sekaisin ja äiti... noh, äiti on kaikesta tunnekuohusta ja opettelusta huolimatta maailman onnellisin äiti! Äiti on myös takaisin omana itsenään, tosin muutamalla lisäraskausarvella, vatsaröllykällä ja seistemällätoista lisäkilolla varustettuna... mutta antaa olla, kaikki tuon tuhisevan pikkuihmisen vuoksi! <3 Kaikki sitten ajallaan...


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Mitä rakkaus on?

Se on minulle pieniä tekoja, ihan huomaamattomia, niitä elämän tekoja. Tai sanotaanko, että niitä pieniä tekoja mitä toinen tekee, jotta toisella olisi parempi olla... Lähes mitättömän suuruisia asioita, jollakulla muulle mitäänsanomattomia, mutta just sulle niitä merkityksellisimpiä!


Sitä, että toinen siivoa yllätykseksi koko kodin. Sitä, että toinen laittaa sulle pyytämättä iltapalan. Sitä, että toinen tajuaa milloin olet niin väsynyt ja poikki, että ottaa lapset hoteisiinsa ja antaa sulle hetken hengähdystauon. Sitä, että toinen tulee ja mitään sanomatta halaa just kun sitä tarvitset. Sitä, että toinen silittää sun päätä kun maailma murjoo. Tai sitä, että toinen vain on vieressä ja voit luottaa siihen ettei se luovuta teidän kummankaan suhteen.

Monestihan sanotaan,  että ihmisen pitää osata olla yksin ja että jokaisen tulisi olla onnellinen omana itsenään ja yksinään.. siis ilman, että siihen onneen tarvitsisi ketään muuta. Että jokaisen tulisi olla kokonainen ihminen ilman toistakin.
Varmasti totta, mutta omalla kohdallani ajattelen hieman eri tavalla. Itse ajattelen omasta parisuhteestani niin, että me täydennetään toisiamme. Me tehdään toisistamme paremmat. Mie näen itseni parempana ihmisenä kun olen Tonin rinnalla. Ei se tietenkään tarkoita, että meidän tulisi olla 24/7 yhdessä ja vierekkäin, mutta en minä olisi minä ilman Tonia.  Ajattelen meidän olevan toistemme puolikkaat ja ilman toista me ei oltaisi me. Minä en olisi minä, jos tuota toista osapuolta ei olisi.

Tuo toinen osapuoli tuo musta esiin ne parhaat puolet. Toki hän on myös se joka näkee ne minun huonoimmatkin hetket ja ikävimmät puolet, mutta niinhän sen kuuluu mennäkin. Se kertoo luottamuksesta, siitä että uskaltaa näyttää ja olla huonoimmillaankin ja haavoittuvimmillaan toisen edessä.


En osaisi olla minä ilman Tonia, en olisi minä, jos hän ei olisi mun matkassa.  Me ollaan yhdessä me ja ollaan oltu sitä toisillemme jo 10 vuotta. Meillä on siis takana 10 vuotta yhteistä matkaa, ollaan tavattu 14.9.2005. On helppoja ja vaikeita aikoja. Riitoja ja rakkautta. Ja monen monta vuotta edessä.

torstai 13. elokuuta 2015

Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.

torstai 6. elokuuta 2015

Raskaistakin raskain raskaus!

Viikkoja takana 33, edessä 7 siihen maagiseen laskettuun aikaan. Takana olevat viikot ovat hurahtaneet aivan mielettömällä vauhdilla, mutta edessä olevat viikot tuntuvat tuskaisen pitkiltä.

Kivut ja kolotukst eivät ole kadonneet mihinkään. Liitokst kipuilevat päivittäin, jos liikun vähänkään enemmän päivän aikana tunnen sen supistuksina, selkä vihoittelee kauttaaltaan. Päänsäryt vaivaavat toisinaan hurjasti. Yöt menevät miten menevät, tällä hetkellä jotenkuten sohvalla, puoli-istuvassa asennossa... omaan sänkyyn on turha yrittääkkään, kun siinä ei ole laitaa tukemassa.



En tunnista itseäni, en omaa oloani, enkä omaa kuvaani peilissä. Posket on levinneet, kaikki lihakset kadonneet ja tilalle on tullut valtava kasa rasvaa. En tunnista itsäni myöskään sisäisesti enää. Olen kaiken aikaa ärtynyt ja kiukkuinen. Olen jo muutamaan kertaan ajatellut, että nyt on pakko linnoittautua neljän seinän sisälle, kun en kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla tämän kokoisena ja näköisenä. Ja toisaalta en hirveästi jaksakkaan liikkua missään. Vaikka totuus on se, että tällä hetkellä ehtisin ja haluaisin nähdä ihmisiä, niin jostain syystä se on vain minulle liian vaikeaa. Linnoittaudun kotiin, koska koskaan en tiedä mikä rasittaa kroppaa liikaa ja toisaalta koska koskaan en tiedä kehen voin törmätä ja ajattelen heti, että no niin olen epäonnistunut. Välillä hoen itselleni epäonnistuneeni tässä raskaudessakin, kun tämän nyt on mennyt näin "huonosti".

Samalla tiedostan, että honomminkin olisi voinut mennä. Saan pidettyä selän jotenkuten aisoissa, teen joka ilta n.20minuutin rullailun/venyttelyn... jos en tee sitä huomaan olossani ja toisaalta yhtenä iltana kun innostuin tekemään lisävenytyksiä n.40minuutin ajan niin en nukkunut seruraavana yönä juuri yhtään, koska jokaisen paikkaan kolotti aivan valtavasti. Ja kaiken kaikkiaan pystyn elämään ja olemaan niin että saan lapset hoidettua ja joitakin muitakin hommia tehtyä.



Yhtenä iltana repesin aivan totaalisesti... "ai mitkä raskaushormonit, minullako?!?" Itkin miehelleni aivan kaikkea - kaikki alkoi varmasti kivuista, kolotuksista ja levottomista jaloista, mutta pian mukaan tuli miljoona muutakin syytä; levottomuus, epävarmuus, oma sietokyky, ulkonäkö, yksinäisyys, pitkät tylsät päivät, esikoisen koulu, synnytys, miehen työt (mikä sinällänsä kuitenkin on aika hyvä juttu, jos multa normaalissa olotilassa sitä kysytään), mies vie autonkin joka päivä, en pääse liikkumaan mihinkään, syksy, vauvalla ei ole vaatteita eikä edes sänkyä, öisin on tylsää ja kamalaa valvoa, kaikki paikat on rempallaan, piti ehtiä sitä ja tätä ja tota ennen vauvan tuloa, kohta Vertti jo syntyy, mutta toisaalta siihen on kamalan pitkä aika... sitten tajusin, että valvotin työssä käyvää miestäni keskellä yötä omien ongelmieni kanssa ja sitäkin piti vähän itkeä ja kun hän sanoi ettei olisi mielummin missään muualla kuin mun vierellä sillä hetkellä niin sitähän sitten vasta pitikin itkeä... ja lopulta taisin itkeä vaan sitä, että ylipäänsä itkin. Sen jälkeen tosin nukuin melkein 5 tuntia putkeen, käymättä välissä edes vessassa...



Toisaalta niinä yön pimeinä tunteina yksin valvoessani ei tarvita kuin yksi potkaisu ja tajuan etten oikeastaan ole koskaan yksin. Minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen ja ihan kohta meidän perhe on täydellinen. Mitä se kaikki tuo tullessaan on vielä aivan täysin arvoitus meille, mutta rakkautta ainakin.



Silti... odotan, että saan kroppani itselleni. Saan kivut katoamaan pikkuhiljaa. Pääsen kiinni omaan itseeni. Ja ennenkaikkea pääsen treenaamaan. (Kunhan vauvahuuruiltani maltan)

Seuraavalla kerralla kirjoittelen ehkä jo jotain muuta kun voivottelua ja vauvajuttua... ;)

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Unelman tavoittelua.

Elän unelmaani ja silti tunnen tyytymättömyyttä. Mulla on paha tapa miettiä asiat etukäteen ja ajatella, että näin se kaikki menee. Olin ajatellut tästä raskausajasta aivan toisenlaisen kuin mikä todellisuus on ollut. Olin pukenut koko odotuksen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, missä nautin ja hehkun ja kaikki menee juuri niinkuin oppikirjoissa.



Olen joutunut olemaan paikallaan, olen voinut pahoin, olen lihonut kuin pikkuinen porsas, olen kipuillut ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen tuntenut olevani täysin eri ihminen kuin mitä minä normaalisti olen. Ja silti olen nauttinut tästä kolmannesta odotuksesta PALJON enemmän kuin aikaisemmista. Tunnen jotenkin olevani valmis tähän. Ensimmäisen raskauden aikana söin ainoastaan suklaapatukoita ja olin varma, että maailmankaikkeus tekee kaikkensa ettei raskauteni pääty siihen parhaaseen lopputulemaan. Toisen aikana pelkäsin joutuvani taas siihen babyblues-vaiheeseen ja jääväni taas jälleen kerran neljän seinän sisälle.

"All because two people fell in love"

Tämä kolmas on ollut mieleni puolesta täysin erilainen. Vaikka olen kipuillut ja näin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa alan olemaan jo valmis vauvan tuloon (en siis todellakaan toivo hänen vielä saapuvan, mutta...), olen mieleltäni aivan kuin eri ihminen. Olen kaksi edellistä raskautta mennyt läpi yksin ja ei tämä kolmas paljoa eroa siinä mielessä aiemmista, mutta jollain tapaa en stressaa kaikesta, jolloin tuo juttukaverin puutoskaan ei ahdista niin paljoa. Vaikkei lähimmät ihmiset minua tunnistakkaan sanasta ujo, niin sitä kuitenkin olen. Olen isoissa ihmisjoukoissa epävarma, ellen tunne varmasti kaikkia. Mun on jotenkin vaikea puhua omista asioistani, koska kyseenalaistan aina sen kiinnostaako ketään loppupeleissä mun asiat. Sama siis pätee myös näissä raskausasioissa...



Toki tälläkin kertaa ahdistaa kertyneet kilot (en sentään ole syönyt niitä suklaalla) ja kadonnut kunto, mutta nautin silti olotilasta. Miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla fitness-kunnossa tai miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla viikko synnytyksen jälkeen samoissa vaatteissa kuin ennen raskautta. Etenkin jos liikkumattomuudelle tai muulle on oikeasti hyvä syy. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi, että fyysisesti kaikki on kunnossa ja lapsi vatsassa voi hyvin. Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää, että äidin mieli olisi hyvä ja jaksava, eikä erinäiset asiat masentaisi tai ahdistaisi.

Olen mie vähän yrittänyt...

...ja olotilan sallimissa rajoissa liikkunut.

Olen myös kuullut monia kommentteja meidän nykyisestä "elämäntavasta"... se ei ehkä kata nykynormeja. Asumme kerrostalo-kolmiossa ja täällä meinaamme pysyä, kyllä viisi henkeä mahtuu tähän ainakin toistaiseksi aivan hyvin. Meidän tuning-härpäke-bemari on just sopivan kokoinen, että kolme lasta mahtuu takapenkille. Meillä ei ole mikroa, koska emme sitä tarvitse - tosin nyt harkitsen sitä vakavasti. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta vaan pyykit pestään kylppärissä - tosin nyt olen alkanut kallistumaan ehkä kuivausrummun hankinnan kannalle. Noin siis ihan muutaman näkyvimmän asian mainitakseni. Meille on paljon tärkeämpää, että olemme itse onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta ainahan se taitaa mennä niin, että perheiden valintoja, äitiyttä, isyyttä ja ylipäänsä vanhemmuutta on helppoa ja oikeutettua arvostella.



Olen jo etukäteen verhonnut syksyllä alkavan vauva-arjen tietynlaisen vaaleanpunaisen kuplan sisään, ja toivon näistä asioista edes osan totetuvan, silti hieman pelkään, ettei näin tule käymään. Loppuko ihmisen, etenkin äidin huoli tai pelko koskaan? Ei arki ole täydellistä, vaan se on elämää rosoineen kaikkineen. Ja tähän asiaan minun pitäisi vielä opetella, sillä äitiys on minulle tärkeintä mitä maailmassa on. Pysähtyä hetkiin ja nauttia niistä, mikään kun ei kestä ikuisesti, ei ainakaan ne hetket.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Hommat etenee!

Kesäkuu... hieman erilainen kuin vuosi sitten... hieman rehevämpi ja hieman rauhallisempi.



Otetaas ihan rauhassa siis. Kolmas raskaus on pistänyt mut melko lujille ja pakko myöntää, että kateellisena katselen niitä äitejä vatsoineen, jotka jaksavat mennä ja tulla ja nähdä ja kokea. Etenkin omaa sydänalaa sieppaa kun ei oikein pääse liikkumaan, kuten vanhaan malliin -eikä edes lähelle. Ja samaan tahtiin kun liikunta vähenee, lisääntyy syöminen. Voisin syödä koko ajan ja ihan siis ruokaa... toki siis kaikkea, mutta ihan kunnollinen ruokakin uppoaa paremmin kun hyvin.



Kaikista oireiluista, sairaslomista, uupumisesta, huonoista oloista jnejne. huolimatta tätä hetkeä en vaihtaisi mihinkään. Se tunne kun vatsaa kutittelee sun tulevan lapsen varpaat... tai vaikka se kantapää jumahtaisi sisuskaluihin kuinka kovasti. Tai vaikka rakkoa painaisi pienen pieni möngertäjä ja noh, kaikki raskaana olleet tietää mitä siitä voi seurata. Tai se, että tämän kesän skumpat jää maistelematta, tai en enää kohta jaksa kantaa itseäni, tai kuinka selkää tuikkii jokaisella askeleella tai kuinka väsynyt olisin... NIIN SILTIKIN! Tämä pienen ihmisen kasvattaminen on ihmeellistä ja mahtavaa. 



Mun kroppa pystyy johonkin, mihin sen haluan pystyvän. Minussa kasvaa jokin niin huikena hieno hedelmä, ettei sitä oikeastaan uskokkaan. Ja voi, kuinka kuitenkin odotan jo sen vauva-arjen alkavan, sen tunteen kun pieni nyytti nostetaan syliini, se vaivan tuoksu. Ja mikä ihaninta, se kun mun mies, raavas ja kalju, ison karhun oloinen ottaa pienen pienen paketin syliinsä, omaa lihaa ja vertaan... se 
näky on jotain aivan huikeata.



Eli vaikken itse ajattele hehkuvani raskauden tuomaa hyvinvointia, niin ainakin kiitollisuutta ja onnea myönnän hehkuvani. Ja sen voimilla jaksan vielä syyskuun lopulle asti.