Olisi ihana olla se odottava äiti, joka jaksaa touhuta ja mennä ja tulla... se nainen, joka hehkuu raskauden tuomaa iloa ja valoa ja voi hyvin.
Olisi se ihanaa, ainakin näin kun katsoo itsään eikä olo ole lähellekään tuota. Ette uskokkaan kuinka onnellinen ja iloinen olen tästä siunauksesta ja löydän itseni vähän väliä silittelemästä kasvanutta vatsaani, MUTTA...
Eihän tätä saisi varmaan sanoa ääneen, mutta olo ei ihan aina ainakaan ole mitä mahtavin. Mut pysäytti viime viikolla lääkäri, joka kirjoitteli sairaslomaa... ei pidä nukkua koko ajan ettei rytmi mene sekaisin, pitää hieman tehdä asioita, mutta pitää myös pystyä ottamaan rauhassa aina kun on tarvetta. Ja tarvettahan on ollut... Lepo on tullut tarpeeseen ja olen pyrkinyt tekemään sellaisia asioita, mitkä tuovat mulle positiivista energiaa ja rauhaa, kaiken olen tehnyt niin, että aina on mahdollisuus mennä hitaammin tai levätä jos on tarvis. Ehkä eniten oloon on vaikuttanut myös se, että olen yrittänyt olla stressaamatta mistään... nauttinyt olemisesta ja hetkistä.
Olen myös ehtinyt paljon miettimään omaa kehonkuvaani ja ajatuksia päässä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Paljon on taas ollut juttua kesäkunnosta ja viime hetken keinoista päästä eroon viimisistä kiloista, jotta olisi bikinikunnossa. Toisaalta nyt on myös ollut juttua siitä, että bikinikuntoon pääsee laittamalla bikinit päälle ja menemällä rannalle. Onko kaiken tämän fitness- ja hyvinvointi-buumin lisäksi tullut mukaan myös se itsensä hyväksyminen? Enkä tarkoita sitä etteikö olisi hyvä syödä tervellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta voisiko itseään kuitenkin rakastaa myös just sellaisena kuin on?
Tästä samasta asiasta minä olen kirjoitellut jo aimminkin, mutta ainakin minun kohdalla se positiivinen ajattelu on vienyt paljon pidemmälle kuin mitä negatiivinen kehonkuva ikinä vei. Tottakai kaikilla on päiviä, jolloin mikään ei ole hyvin ja esim. vaatteet ei istu päälle ja VOI kumpa tietäisitte kuinka usein tällä hetkellä painin kasvavan vatsani kanssa pukeutumiskysymysten äärellä... mutta pääasiassa, mikä on se jokaisen ihanne? Miksi niiden reisilihasten täytyy näkyä ja miksi vatsan täytyy olla litteä? Tai toisaalta jos näin on niin miksi sitäkin pitää vähätellä??? "Nooh, onhan tässä nää jotkuu pallot läskin alla, mut pitäis olla kyllä vielä enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa..." Ei ei ei! Mitä jos se kuitenkin olis: "en ehkä ole ihan siellä mihin haluaisin päästä, mutta kyllä olen edistynyt ja kyllä siinä ne lihakset jo näkyy."
Minä tulen tänä kesänä olemaan just omassa rantakunnossani, rantapallona ja rehevänä sellaisena. Koska yritän rakastaa omaa vartaloani just sellaisena kuin se on, vaikka olotila ei aina olekkaan hehkein mahdollinen. Mun vartalo on tänä vuonna kovassa kokemuksessa ja huimassa muutoksessa, mutta se tekee tehtävänsä just niin hyvin kuin tällä hetkellä pystyy. Ja jokaisen vartalo on hieno ja mahtava, just sellaisena kun se on, omine kolhuineen ja kaikkineen. Suosittelen tällästä samanlaista ajattelutapaa aika monelle muullekin.
2010 kesäkuu juuri synnäriltä tulleena: "Valtosten pääluku taitaa nyt olla tässä... Tai JOS vielä joskus niin aikasintaan vasta viiden vuoden päästä."
2015 syksy: Mie poksahdan!
Olen voinut huonosti, ollut väsynyt, epäuskoinen, onnellinen, liikunta on ollut kamalaa huonossa voinnissa, ruoka on ollut pahaa (paitsi meloni ja porkkanat)... Vasta viimeinen viikko on ollut helpompi, mutta sitä edeltävät 9-10 viikkoa meni aika pitkälti kotioloissa ja jotenkin pärjäillessä. Tällä viikolla olen yrittänyt palailla liikunnan pariin ja syödä kunnollisesti.
Identiteettikriisi on nostanut hieman päätään. Olen maailman onnellisin tästä pienestä ihmeestä, mikä meille on vielä kerran suotu... mutta olo ei ole oma. Tällä kertaa olen ollut enemmän valmis tähän koko touhuun kuin edellisillä kerroilla. Edellisetkin kaksi raskautta ovat suunniteltuja, mutta tämä viimeinen on erityisen tarkkaan harkittu ja kovasti odotettu. Viime lokakuisen keskenmenon myötä tästä raskaudesta tuli jollain tapaa erityisen tärkeä.
Samalla kun olemme tarkkaan harkinnet asiaa, olemme punninneet kahta edellistä raskautta ja mun omaa, ei niin ihanaa oloa niiden aikana tai niiden jälkeen. Se miten mun oma olo on heittänyt näissä kahdessa edellisessä laittoi meidät todenteolla miettimään lähdetäänkö kolmatta edes yrittämään. Toki asiaan vaikutti myös mun ikä (kahden viikon päästä jo 32v.) ja sanoinkin, että nyt on sen aika mulla, jos vielä yksi halutaan. Ikä toki on myös tuonut lisää kokemusta ja jollakin tapaa kasvattanut mua ihmisenä. Lisäksi mun tukiverkko on tällä hetkellä täysin erilainen kuin edellisien raskauksien aikana... edellisiä olen odottanut ns. yksin, tällä hetkellä mun ympärillä on äitejä ja raskaanakin lähipiiristä on 5 mun lisäksi (laskinkohan edes oikein). Eli näitä raskaus ja äitiys asioita voi jakaa ihan huoletta, eikä tarvitse miettiä, että ei tuota nyt yhtään kiinnosta, kun ei itse ole samassa tilanteessa. Loppupeleissä kuitenkin tämä raskaus on hyvinkin pitkälti se asia mikä on päällimmäisenä mielessä. Ja näinhän sen kuuluukin olla... mulle kuuluu tällä hetkellä raskautta ja äitiyttä ja niin se vain menee.
Lähtökohta on siis melko erilainen... siltikin pelkään sitä heittääkö mun jaksaminen ja oleminen taas. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan luottavaisin mielin.
Toinen asia mikä saa mut varpailleni on tämä paino... se kun on edellisien raskauksien aikana noussut aivan liikaa ja tottakai taas mietityttää mitä tästä tällä kertaa tulee. Se on tavallaan sääli, että jo 2 raskautta on mennyt niin että olen vain ja ainoastaan ahdistunut painostani enkä ole antanut itselleni lupaa nauttia raskaudesta. Nyt pyrin toisenlaiseen ajatteluun, mutta huomaan kuitenkin löytäväni itseni liian usein vaa'alta ja miettiväni painoa... eihän se nyt voi olla ainoa asia mikä tässä päässä pitäisi pyöriä.
Mutta luottavaisin mielin ja äärettömän lämpöisin sydämin kanssa jatketaan meidän perheessä tätä kevättä.
