Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.