Ihanan kamalaa!

Olen yrittänyt saada itseäni ruotuun nyt reilun viikon ajan. Päätin, että nyt tämä ei voi enää jatkua näin, edellinen postaus oli mulle se viimeinen herätys. Ruokailut on ollut yllättävänkin helppo järjestää, kun vaan on päättänyt, että nyt syön minä. Ei se joka kerta kuitenkaan ole ihan noin vaan mennyt, koska pienin perheemme jäsenistä ei ihan aina malta odottaa vaikka kuinka selittäisi, että nyt äidillä olisi nälkä. ;) Edellisviikon tiistain jälkeen olen syönyt ylimääräistä tasan viime viikonlopun dumle-mokkapalojen ja alkuviikon kaurakeksien verran. Eli edistystä siihen jokapäiväiseen mässyttelyyn. Puuro on alkanut maistumaan niin aamuisin kuin iltaisinkin aivan taivaallisen hyvälle taas, se kun raskausaikana tökki pahemman kerran. Ja joka päivä olen syönyt kaksi lämmintä ateriaakin! TapTap- olalle!

No, miten sitten liikkuminen... se onkin ollut haasteellisempaa. Kun takaraivossa edelleen kummittelee se "näytän aivan järkyttävältä ja en voi astua ovesta ulos"-ääni. Välillä se kuuluu kovempana ja välillä pystyn tämän asian sivuuttamaan ja vain lähtemään. Pyrin nyt aika tietoisesti blokkaamaan nämä ajatukset, sanon ne ehkä ääneen ja yritän sitten nähdä asian toisesta valosta. Ilman lähtemistä liikuntaa ei tule... pitäisköhän taas hankkia kotiinkin crosstrainer tai kuntopyörä... :D

Keskiviikkona minulla alkoi myös pienryhmävalmennuksen treenit. Eli 9 treenikertaa, mistä 8 on Fustraa ja yhdellä kerralla tehdään salitreeni, mistä saa sitten ohjelman millä pääsee etenemään hetkisen. Ainakin kerta viikossa on siis PAKKO lähteä salille, koska mua siellä odotellaan. Ensimmäinen treeni oli ihanan-kamala Fustra. Vatsalihakset aivan kateissa, kertyneen painon vaikeuttaessa liikuntaa aloitettiin tämä tie. Treeni kuitenkin upposi mukavasti, sen jälkeen tärisytti sopivasti ja hiki valui pitkin selkää. Torstaina kropassa ei varsinaisesti sattunut mihinkään, niinkun muistelen joskus jonkun tiukan salitreenin jälkeen tuntuneen, mutta tosiaan tiesi tehneensä. Torstain tanssitunti tuntui menevän mukavammin, kun kropasta saattoi löytää taas sen häivähdyksen keskivartalon pidosta. Vaikka tanssitunneillakin liikkuminen on kamalaa, koska huomaa itse kuinka en pysty samaan kuin ennen ja kuinka oma kroppa on aivan hakusessa. Pikkuhiljaa tästä kuitenkin etenemme. Tiukkaa salitreeniäkin (mitä lie se tämän hetkisen kunnon kanssa tarkoittaisikaan) olen alkanut ikävöimään ihan tosissaan. Kunhan nyt ensin keräilen rohkeutta... tekniikatkin taitaa olla aivan hakusessa!

Reilu vuosi tässä on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi kunnolla päässyt liikkumaan. Lokakuussa vuosi sitten yleiskuntoni romahti, jonka seurauksena loppuvuosi 2014 otettiin rauhassa... sitten yritin palailla liikunnan pariin, kun raskauspahoinvointi vei mennessään...  ja sitten kun taas yritin palailla liikkumaan niin sainkin kieltoja liikunnasta supistelujen ja liitoskipujen ja muiden oireiden takia... nyt kuitenkin palataan pienin askelin liikkumaan. Kuntohan tässä vuodessa on kadonnut aivan täysin ja tosiaan kuten jo sanoin, niin ei nämä kertyneet kilotkaan tee asiasta yhtään helpompaa, mutta eihän se auta kuin nousta täältä ylöspäin. Toivon vain kaiken alkavan tuottaa tulosta rauhassa, oma hyvinvointi ja itsensä kunniotus edellä.

Vuoden massakauden jälkeen, tarttuisikohan se lihas paremmin??? :DDD

Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.

Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.

Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.

Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.