Kirje itselle!

Mitä haluaisin sanoa itselleni näin vuoden viimeisenä päivänä? Mitä haluaisin oppia kuluneesta ja mitä odotan tai toivon tulevalta?

Haluaisin ensimmäiseksi kiittää itseäni, kehoani ja mieltäni. Kaiken kipuilun ja tuskailun keskellä olen pystynyt tekemään pienen ihmeen tämän vuoden aikana. Saimme pienen perheemme täydelliseksi, viisihenkisenä jatkamme ensi vuoteen, odottaen innolla kaikkea.

Haluaisin käskeä itseni nauttimaan... olemaan huolettomampi ja entistäkin iloisempi.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juuri nyt! Ei kannata odottaa jotain, vaan elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista, niistä ihan arkisista ja tehdä jokaisesta päivästä juhlaa.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, kuinka hyvin voin kun teen asioita silkasta halusta. Asioita jotka tuovat nautintoa elämääni. Minun ei ole pakko tehdä mitään, on paljon mukavampi ajatella asiat niin, että saan tehdä.

Konkreettisesti haluaisin voida paremmin. Olen miettinyt paljon milloin olen voinut hyvin... toki myönnän, että hoikempana oli mukavaa, mutta en koskaan varsinaisesti ollut tyytyväinen itseeni. Olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, että jos joskus vielä näytän siltä, kuin hoikimmillani, niin olen tyytyväinen! Loppupeleissä se ei kuitenkaan tehnyt minusta sen onnellisempaa... toki hyvinvointi ja asioiden tekemisen helppous toi hyvää mieltä... mutta oma pää ei ollut mukana, vaikka luulin sen silloin olevan. En todellisuudessa nähnyt yhtään miltä näytin, vasta nyt jälkikäteen olen hämmästellyt asiaa. Onko se sitten tosissaan niin, että itselleen tulee sokeaksi ja nälkä kasvaa syödessä niin kovasti että todellisuus hieman hämärtyy. Ja onko se niin, että se "lihavan tytön syndrooma" pysyy ajatuksissa vaikkei enää niin iso olisikaa?

Tähän naiseen en ollut tyytyväinen...

Mutta siis se ajatus onnellisuudesta... olin onnellinen silloin kun löysin seesteisyyden. Rauhan asioiden tekemiseen, ja tietynlaisen tasapainon asioiden välillä. Toki uusi ihminen on horjuttanut tätä tasapainoa ja se on täysin normaalia. Tuolloin tasapainon aikana tein asioita joista nautin... söin oikeasti hyvin... kävin salilla, mutta samaan aikaan nautin myös joogasta suunnattomasti... nautin metsän rauhasta... olin oppinut tietyn tasapainon ajatuksieni kanssa enkä soimannut itseäni kaikesta... olin oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän kuin täydellisyyden.

Olen huomannut tämän kuluneen loppuvuoden aikana jollain tapaa setvivän ajatuksiani ja kaipaavani uutta starttia... tavaran paljous ympäriltä on pitänyt karsia (ja tässä ollaan edelleen vaiheessa), keskeneräisiä asioita on pitänyt saattaa loppuun, television ainainen katselu on alkanut ahdistamaan ja tilalle on tullut pitkästä aikaa musiikki... olen alkanut todenteolla kaivata joogaa (E saatat arvata mihin tämä siis johtaa <3)... ja terveellistä ruokaa... ja naurua ja itkua... ihania ystäviä ympärille... kokemuksia ja uuden opettelua... vanhojen mielenkiinnon kohteiden uudelleen sytyttämistä...

Samalla huomaan kerääväni rohkeutta tehdä asiat oman pääni mukaan, ajattelematta muiden mielipiteitä... siinä jos missä minulla onkin petrattavaa. Ajattelen muiden ajattelevan, että minun tulisi elää niin ja näin ja noin... ehkei ketään edes kiinnosta miten minä elän, mutta jostain sisältä kumpuaa tarve miellyttää muita... tai kyllä minä tiedostan mistä se johtuu, en vain tähän sitä halua jakaa, mutta senkin kanssa olen alkanut työstää ajatuksia.

Kiitos äidille kirjasta, sillä aloitetaan uusi vuosi.

Onko vuosi 2016 siis tehty hyvistä hetkistä, mielen rauhoittamisesta, uusien asioiden kokeilusta ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta... toivottavasti ainakin.

Hyvää Uuttavuotta kullanmuruset! <3

2015

Joulu meni jo ja pikkuhiljaa aletaan kääntämään katseita kohti uutta vuotta. Meidän perheen kulunut vuosi on ollut melkoinen, uusi perheenjäsen on laittanut monen monta asiaa uuteen uskoon ja tärkeysjärjestystä on täytynyt miettiä kerran jos toisenkin. Nyt reilu 3 kuukautta vanha paketti on alkanut löytämään rytmiä ja muukin perhe on alkanut tottumaan hänen läsnäoloonsa. Lisäksi parin viimeisen yön unet on vauvalla olleet entisestään paremmat ja ensimmäinen nukkumispätkä venähtänyt yli kuuteen tuntiin ja seuraavakin herätys tapahtuu tästä noin kolmen tunnin päästä. Me mieheni kanssa tosin ollaan sairasteltu joten oma nukkuminen on ollut mitä on, mutta onneksi tämän lisäksi vauva ei ole valvottanut tunnin tai parin välein. Vuosi kaiken kaikkiaan on ollut käsittämätön ja toisaalta myös hyvin hämmentävä.

                      

Mun oma käsitys äitiydestäni on kokenut uusia ulottuvuuksia ja jotenkin koen olevani enemmän sinut kolmen lapsen äitinä kuin kahden lapsen äitinä olin. Tämä kolmas lapsi taisi siis olla se, mitä elämäämme kaipasin vaikken sitä oikeastaan edes itse täysin huomannut. Välillä elo tuntuu helpommalta ja välillä on päiviä kun ei tunne riittävänsä tai ehtivänsä mihinkään. Juuri tänään lyötiin mieheni kanssa lukkoon muutamia asioita mitä ensi vuodelta haluamme ja mihin lähdetään tähtäämään, niin perheenä kuin yksilöinäkin.

Äiti, jolla ei ole itsensä suhteen minkäänlaista filtteriä!

                                  

Olen jotenkin todella väsynyt kaikkeen fitness ja fatness-touhuun. En siis siihen, että ihmiset haluavat voida hyvin ja terveinä, liikkua ja syödä terveellisesti... Vaan siihen, että kaikkien tulisi tehdä näin ja näin NÄYTTÄÄKSEEN tietyltä. Väsynyt siihen, että jo tikissä olevat valittavat olevansa lihavia tai että vain yksi ja ainoa tapa sopii kaikille. Olen itse ajautunut taas siihen pisteeseen etten voi itseni kanssa kovin hyvin mutten silti jaksa soimata itseäni kaikesta kaiken aikaa. En jaksa ryhtyä tiukalle dieetille, jotta laihtuisin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti... En jaksa enkä ehdi käydä kymmentä kertaa viikossa salilla vaan käyn siellä just sen verran kun ehdin ja hyvältä tuntuu. Haluan tehdä asiat tuloksellisesti, pitkäjänteisesti ja omaa oloani kuunnellen. Haluan voida hyvin, tehdä asoita joista nautin ja jotka tuovat mun elämään iloa! Haluan syödä hyvää ja terveellistä ruokaa, mikä sopii juuri minulle ja todennäköisesti toisinaan myös herkutella ihan vaikka sillä suklaalla. Haluan tehdä valintoja joista nautin ja jos se tarkoittaa tiukan salitreenin sijasta mieltä hyväilevää joogaa niin olkoon näin. 

Olen vihdoin ja viimein alkanut pikkuhiljaa tajuamaan sen, että haluan voida myös mielellisesti hyvin. Haluan nähdä ja kokea, haluan nauraa vedet silmissä rakkaiden ystävien kanssa ja ennenkaikkea haluan olla läsnä perheelleni. Toki haluan myös voida fyysisesti hyvin, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon vuosia jäljellä tehdä edellä mainittuja asioita. Kaikkia asioita ei voi määrittää ulkoisen olomuodon tai kilojen mukaan. Tai jos voisi niin toivoisin olevani täyttä kultaa. 

Näiden ajatusten siivittämänä jatkan tämän vuoden viimeisiä päiviä askel hieman kevyempänä ja kohti vuoden 2016 haasteita. Olen myös harkinnut blogilleni uutta nimeä sekä aihepiirin laajennusta... Vielä en osaa varmuudella sanoa kummastakaan sen enempää. 

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".

Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.

Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.

Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.

Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.