sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".



Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!



Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.



Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.



Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.



Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti