sunnuntai 6. marraskuuta 2016
tiistai 10. toukokuuta 2016
"Tee tilaa"
Olen kirjoittanut tätä kyseistä blogia kohta neljä vuotta... neljä niin kovin antoisaa ja vaihderikasta! On ollut alamäkiä ja ylämäkiä, surua, murhetta, onnea, iloisuutta. Kaikkea mahdollista mitä ihmisen elämään kuuluukin. On ollut paljon annettavaa ja on ollut halu kirjoittaa.
Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).
En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.
Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.
"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.
Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).
En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.
Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.
"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.
maanantai 2. toukokuuta 2016
230 days postpartum
En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.
Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...
Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!
Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.
Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.
Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.
Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.
Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...
Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!
Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.
Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.
Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.
 |
| Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen! Tänään! |
Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.
torstai 14. huhtikuuta 2016
Sporttinen ylipainoinen...
Onko se teidän mielestä vain myytti? Ettei ylipainoinen ihminen voi olla sporttinen tai ainakaan näyttää siltä. Mietin tätä asiaa tänään kun lähdin ohjaamasta tämän kevään viimeistä tanssituntia ja siirryin kävellen omalle tunnille jorailemaan. Periaatteessa kuitenkaan kukaan vastaantulija ei tiennyt mistä olin tulossa ja minne olin menossa... Todennäköisesti samalla tavalla pukeutuneesta hoikasta ihmisestä olisi voitu päätellä, että jotain on treenattu tai meinataan kohta treenata... Mutta miten on tälläisen pyöreämmän ihmisen laita?
Usein kuitenkin ajatellaan ettei ylipainoinen ihminen kuitenkaan harrasta varmasti mitään liikuntaa eikä oikein varmasti pidä huolta muutenkaan itsestään. Totuus voi kuitenkin olla aika lailla toinen. Mun mielestä on hienoa kun näen pyöreämmän ihmisen liikkumassa, hän pitää itsestään huolta vaikkei laihtuminen olisikaan hänen tavoite. Hän kuitenkin tekee kunnolleen jotain mikä edistää terveyttä! Sitten kuitenkin itse mietin siinä kävellessäni, että mitähän nämä kaikki vastaantulijat musta näissä trikoissa ja lenkkareissa ajattelee... Ihan kun sillä pitäisi olla mulle mitään merkitystä! Jostain syystä tätä kuitenkin mietin ja uskon etten ole ainoa ylipainoinen joka näin pähkäilee!
Eikö teidänkin mielestä kaiken kokoisilla pitäisi olla oikeus liikkua ilman, että kukaan siihen sanoo mitään? Eikö sen pitäisi olla ihan normaali näky jos pyöreämpi ihminen vetää verkkarit jalkaan ja lähtee lenkille? Eihän sen pitäisi olla mikään ihmetyksen aihe? Eihän?
Usein kuitenkin ajatellaan ettei ylipainoinen ihminen kuitenkaan harrasta varmasti mitään liikuntaa eikä oikein varmasti pidä huolta muutenkaan itsestään. Totuus voi kuitenkin olla aika lailla toinen. Mun mielestä on hienoa kun näen pyöreämmän ihmisen liikkumassa, hän pitää itsestään huolta vaikkei laihtuminen olisikaan hänen tavoite. Hän kuitenkin tekee kunnolleen jotain mikä edistää terveyttä! Sitten kuitenkin itse mietin siinä kävellessäni, että mitähän nämä kaikki vastaantulijat musta näissä trikoissa ja lenkkareissa ajattelee... Ihan kun sillä pitäisi olla mulle mitään merkitystä! Jostain syystä tätä kuitenkin mietin ja uskon etten ole ainoa ylipainoinen joka näin pähkäilee!
Eikö teidänkin mielestä kaiken kokoisilla pitäisi olla oikeus liikkua ilman, että kukaan siihen sanoo mitään? Eikö sen pitäisi olla ihan normaali näky jos pyöreämpi ihminen vetää verkkarit jalkaan ja lähtee lenkille? Eihän sen pitäisi olla mikään ihmetyksen aihe? Eihän?
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Maanantaisin!
Kuinka monella alkaa jokin kuuri aina maanantaisin tai sitten huomenna? Lukeudun näihin itsekin, vaikken varsinaisia pikaihmediettejä ole harrastanut enää pitkään aikaan, niin olen aloittanut elämäntaparemontin ties kuinka monta kertaa elämäni aikana. Aina maanantaina tai sitten seuraavana päivänä, vasta näiden herkkujen jälkeen...
Eilen illalla tapasin ystäviäni hyvä ruuan merkeissä ja toki puhetta tuli myös painonpudotuksesta, ihanne vartaloista, itsensä hyväksymisestä jne. Ja itse sanoin etten voi edes kuvitella aloittavani mitään remonttia tällä hetkellä... mun on nyt pakko keskittyä muihin juttuihin ja itseni muuten kuntoon saamiseen ennenkuin voin keskittyä paino-asiaan...
Aloin sitten illalla kotona miettimään tätä asiaa hieman enemmän... ja mitä enemmän mietin että MINUN EI TARVITSE, sitä parempi olo minulle tuli. Minun ei tarvitse miettiä asiaa, minun ei tarvitse aloittaa mitään huomenna tai ensi maanantaina, vaan voin olla miettimättä koko asiaa. Ehkä tämän kautta lähtee käyntiin jokin isompi ratas, mikä johtaa moneen pienempään muutokseen. Pienistä muutoksista syntyy helposti isompi virta.
Mutta nyt minun ei TARVITSE tai minun ei PIDÄ mitään... vaan minä SAAN ja VOIN!
Eilen illalla tapasin ystäviäni hyvä ruuan merkeissä ja toki puhetta tuli myös painonpudotuksesta, ihanne vartaloista, itsensä hyväksymisestä jne. Ja itse sanoin etten voi edes kuvitella aloittavani mitään remonttia tällä hetkellä... mun on nyt pakko keskittyä muihin juttuihin ja itseni muuten kuntoon saamiseen ennenkuin voin keskittyä paino-asiaan...
Aloin sitten illalla kotona miettimään tätä asiaa hieman enemmän... ja mitä enemmän mietin että MINUN EI TARVITSE, sitä parempi olo minulle tuli. Minun ei tarvitse miettiä asiaa, minun ei tarvitse aloittaa mitään huomenna tai ensi maanantaina, vaan voin olla miettimättä koko asiaa. Ehkä tämän kautta lähtee käyntiin jokin isompi ratas, mikä johtaa moneen pienempään muutokseen. Pienistä muutoksista syntyy helposti isompi virta.
Mutta nyt minun ei TARVITSE tai minun ei PIDÄ mitään... vaan minä SAAN ja VOIN!
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Jooga on kaikille!
Olen Instagramin suurkuluttaja (löydyn sieltä nimellä TeaVal), niin kuvien julkaisemisessa itse, että myös kaiken maailman tilien seuraamisessa. Rakastan katsella ihmisten ottamia kuvia, niiden laatu ei ole minulle aina kaikki kaikessa vaan ennemminkin sellaiset tunnelmat ja hetket. Olen aina pitänyt kuvien katselusta, jo ihan niiden oikeiden paperisten versioiden, nykypäivänä tämä on vain paljon helpompaa Somen välityksellä. Noh, siellä samassa seurailen erilaisia joogeja ja joogan harrastajia esim. Rachel Brathenia. Monestihan joogit mielletään hoikiksi ihmisiksi, mutta viimeisimpinä olen löytänyt ihania, ihania tilejä, mm. Brittany Danielle, jossa tämä mahtava ja rehevä nainen julistaa omalla esimerkillään sitä kuinka jooga kuuluu kaikille!
Ja olen samaa mieltä! Olen ennen keskimmäisen lapsemme syntymää harrastanut hotjoogaa noin kolme vuotta, silloin olin 6 päivää ennen synnytystä vielä joogaamassa. Sittemmin jooga jäi... tilalle tuli jossain kohtaa bodybalance, mikä sekin on aivan ihana tunti. Kuitenkin olen monesti miettinyt, että tuo balancekin olisi täydellinen minulle jos siinä ei tehtäisi niin selkeästi vatsa- sekä selkälihaksistoa ihan omina palasina. Tietynlaisen joogan pitää toki tuntua lihaksissa, mutta hieman erilaisella konseptilla, jos nyt näin voi sanoa. Kirjoittelin jo uuden vuoden lupaukseksi, että joogaa haluaisin lisätä. Ja nyt kun tämä salakavalasti elämään hiipinyt hiljentyminen on ottanut valtaa päätin palata tähän toiveeseen/lupaukseen. Lisäksi ystäväiseni avasi maaliskuun alussa Kotkaan joogastudion Yogelinan, joten sinnehän minäkin marssin ja rakastuin. Ja kuukauden aikana tunne on entisestään vahvistunut!
Yin-jooga. Ei venyttelyä! Keskitytään lihasten sijaan sidekudoksiin, niiden vahvistamiseen sekä sidekudosalueiden aineenvaihduntaan ja energiansaantiin. Yin-joogassa ollaan asanoissa useitakin minuutteja ja tunti on näin ollen erittäin rauhallinen. Asanat saattaa toisinaan tuntua epämiellyttäviltä, mutta kipua ei saa tuntua.
Olen siis täysin hurahtanut! Sen lisäksi, että tämä tekee hyvää fyysisesti, olen löytänyt sisältäni taas sen henkisen puolen, minkä takia joogaa olen kaivannut. Alan vääjäämättä taas "hörhöytymään" ja en näe sitä ollenkaan huonona asiana.
Kolmannella jooga-kerralla huomasin rentoutuvani aivan toisella tavalla... huomasin kuinka osasin lempeästi työntää muut ajatukset mielestäni ja keskittyä vain tehtäviin asanoihin ja ennen kaikkea hengittämiseen. Elina on muutaman kerran pitänyt tunnin päätteeksi syvärentoutus-hetken, joka on osoittautunut mun tämän hetkiseen elämään myös erittäin hyväksi jutuksi. Haluan nyt kuitenkin keskittyä enemmin tuohon yiniin ja päästä sen kanssa hieman pidemmälle (olen nyt käynyt tunnilla vasta viidesti) ennen tuohon syvärentoutukseen ja meditaatioon sukeltamista.
Jotenkin olen alitajuntaisesti kaivannut joogaa enemmän kuin uskoinkaan. Ja juuri tälläisessä rauhoittavassa ja lempeässä muodossa. Toivon etten enää koskaan unohda tätä ihanaa asiaa, enkä sen tuomaa rauhaa. Suosittelen ihan jokaiselle tälläistä hetken pysähtymistä.
Ja olen samaa mieltä! Olen ennen keskimmäisen lapsemme syntymää harrastanut hotjoogaa noin kolme vuotta, silloin olin 6 päivää ennen synnytystä vielä joogaamassa. Sittemmin jooga jäi... tilalle tuli jossain kohtaa bodybalance, mikä sekin on aivan ihana tunti. Kuitenkin olen monesti miettinyt, että tuo balancekin olisi täydellinen minulle jos siinä ei tehtäisi niin selkeästi vatsa- sekä selkälihaksistoa ihan omina palasina. Tietynlaisen joogan pitää toki tuntua lihaksissa, mutta hieman erilaisella konseptilla, jos nyt näin voi sanoa. Kirjoittelin jo uuden vuoden lupaukseksi, että joogaa haluaisin lisätä. Ja nyt kun tämä salakavalasti elämään hiipinyt hiljentyminen on ottanut valtaa päätin palata tähän toiveeseen/lupaukseen. Lisäksi ystäväiseni avasi maaliskuun alussa Kotkaan joogastudion Yogelinan, joten sinnehän minäkin marssin ja rakastuin. Ja kuukauden aikana tunne on entisestään vahvistunut!
 |
| Yogelinan äiti Elina |
Yin-jooga. Ei venyttelyä! Keskitytään lihasten sijaan sidekudoksiin, niiden vahvistamiseen sekä sidekudosalueiden aineenvaihduntaan ja energiansaantiin. Yin-joogassa ollaan asanoissa useitakin minuutteja ja tunti on näin ollen erittäin rauhallinen. Asanat saattaa toisinaan tuntua epämiellyttäviltä, mutta kipua ei saa tuntua.
Olen siis täysin hurahtanut! Sen lisäksi, että tämä tekee hyvää fyysisesti, olen löytänyt sisältäni taas sen henkisen puolen, minkä takia joogaa olen kaivannut. Alan vääjäämättä taas "hörhöytymään" ja en näe sitä ollenkaan huonona asiana.
Kolmannella jooga-kerralla huomasin rentoutuvani aivan toisella tavalla... huomasin kuinka osasin lempeästi työntää muut ajatukset mielestäni ja keskittyä vain tehtäviin asanoihin ja ennen kaikkea hengittämiseen. Elina on muutaman kerran pitänyt tunnin päätteeksi syvärentoutus-hetken, joka on osoittautunut mun tämän hetkiseen elämään myös erittäin hyväksi jutuksi. Haluan nyt kuitenkin keskittyä enemmin tuohon yiniin ja päästä sen kanssa hieman pidemmälle (olen nyt käynyt tunnilla vasta viidesti) ennen tuohon syvärentoutukseen ja meditaatioon sukeltamista.
Jotenkin olen alitajuntaisesti kaivannut joogaa enemmän kuin uskoinkaan. Ja juuri tälläisessä rauhoittavassa ja lempeässä muodossa. Toivon etten enää koskaan unohda tätä ihanaa asiaa, enkä sen tuomaa rauhaa. Suosittelen ihan jokaiselle tälläistä hetken pysähtymistä.
 |
| Namaste |
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Tauon jälkeen...
Tahaton ja tahallinen tauko. Tilaa mun ajatuksille ilman mitään pakkoa kirjoittaa. Ajatusten selvittelyä ja aikaa muihin juttuihin. Sitä kaipasin ja sitä sain, nyt olen kuitenkin alkanut taas kaipaamaan tänne kirjoittamista joten tässä sitä ollaan. Jälleen ja edelleen rehellisenä ja totuudenmukaisena minuna.
Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.
Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.
Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.
Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.
Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3
Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.
Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.
Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.
Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.
Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3
maanantai 1. helmikuuta 2016
1.2.2016
Tämän vuoden ensimmäinen kuukausi takana.. se mun herkuton ja syömisen siistimisen aika. En hei sortunut! Ja loppupeleissä aika sujui aika kivuttomasti. Muutaman kerran oikein väsyneenä ja sairastaessa tuli mielitekoja, mutta ei tosiaan mitään ylitsepääsemätöntä. Siitä taputan itseäni olalle oikein kunnolla. Kun vastuksena oli kuitenkin mieli ja keho, mikä oli tottunut saamaan lähestulkoon päivittäin jotain ylimääräistä.
Keho on puhdistunut, vatsa toimii kivasti, mieliteot on tosiaan hävinneet ja etenkin ne sellaset "pakko saada, heti, nyt!"-olotilat on kadonneet. Painosta puolestaan on kadonnut tasan 2kiloa!!! Siis kaksi joulun aikana kerrytettyä neste-kiloa, jotka katosivat jo heti ensimmäisten päivien aikana... Pakko myöntää, että sain tästä itselleni ahdistuksen aiheen ihan tosissaan. Siis KAKSI onnetonta kiloa ja pelkkää nestettä! Mun ravintotietämys on sen verran hyvä, että tiedän, että enemmän olisi periaatteessa pitänyt tapahtua jos katsotaan kaloreita... mutta toisaalta mun katsanta kokonaiskuvaan ja muihin vaikuttaviin seikkoihin on myös sen verran kivalla kantamalla, että tajuan ettei mun kroppa luovuta tällä hetkellä varmaan mitään mihinkään. Vajaa viisi kuukautta sitten ollaan vasta synnytetty, hormonit toimii vielä ihan miten sattuu... tunnen, että mulla on kropassa jonkin asteinen stressireaktio käynnissä ja kroppa varmasti olettaa olevansa hädänalaisena ja pitää kaikesta kiinni.
Nyt varmaan herää kysymys tästä stressireaktiosta... juu, siitä en halua tässä kohtaa puhua tämän tarkemmin, mutta isoja asioita on nyt mielellä, eikä kaikki niinkään positiivisia. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä kaikkeen mun tekemiseen ja olemiseen, joten en yhtään ihmettele ettei painokaan valu alas. Ja toisaalta, ei anneta sen nyt tässä kohtaa ahdistaa tämän enempää. Tärkeämpää kuitenkin oli riuhtaista itsensä siitä valtavasta sokerikierteestä irti ja herättää kroppaa siihen kunnolliseen ravintoon. Ja sillä tiellä jatketaan... kunhan ensin syön yhden mun ehdottomasti lemppari-leivoksen eli runebergin tortun... mutta vain yhden ja sit taas jatketaan tällä hyväksi havaitulla tiellä.
Ei anneta yhden kuukauden määrittää sitä mihin loppuelämä on menossa. Helmikuussa toivottavasti olisi ainakin yksi odottamisen arvoinen juttu edessä... ja josko tähän omaan tilanteeseenkin saisi jotain selvyyttä. Pusuja alkaneeseen viikkoon! <3
perjantai 29. tammikuuta 2016
Tärkeintä on ihminen!
Seuraan instagramissa Joannaa, joka on mun mielestä uskomattoman kaunis nainen. Hän oli linkannut tällä viikolla, että Ylen kanavalla esitettävässä Kioski-ohjelmassa on puhetta lihavuudesta, ja jaksossa myös Joanna oli mukana. Tallensin puolen tunnin jakson ja katsoin sen eilen... ja se sai mut taas jälleen kerran miettimään lihavuutta, niin yleisesti ottaen kuin myös mun omalta henkilökohtaiselta kannalta.
Lihavuushan on yksi meidän tämän hetken kansantaudeistamme, lihavia tai ylipainoisia ihmisiä näkee päivittäin, mutta ajatteleeko kukaan koskaan sen tarkemmin lihavaksi nimitetyn ihmisen ajatuksia tai tuntemuksia. Sitä kuinka yksi pieni lause tai sana voi muuttaa ihmisen omakuvaa ihan totaalisesti, sitä kuinka syvälle se sattuu. Tai sitä kuinka paljon ylipainoisen mieltä painaa omat kilot tai se ettei kyseessä aina olekkaan vain sormia napsuttamalla onnistuva laihdutus, vaan kyseessä voi olla jo pitkään jatkunut ajattelumalli... oma ajatus itsestä lihavana, epäonnistujana, ihmisenä joka määritellään vain ulkoisen olemuksen mukaan. Kaikki ei aina näy päälle päin ja vaikka kuinka haluaisit laihtua ei sinun oma pääsi anna sen tapahtua, tai se voi ainakin olla este sille. Toisaalta eihän kaikki ylipainoiset halua laihtua, he hyväksyvät itsensä juuri sellaisina kuin ovat ja varmasti haluavat muidenkin heidät hyväksyvän.
Helposti unohdetaan ihmisen tunteet ja ajatukset lihavuuden takana... periaatteessa on helppo laihduttaa, sen kun syö vähemmän kuin kuluttaa, mutta miten on oman minäkuvan tai kehonkuvan laita? Jos olet ollut koko ikäsi tai vaikka edes osan siitä lihava et välttämättä näe itseäsi minään muuna kuin liian painavana vaikka olisit minkä kokoinen tahansa. Ulkopuolisen on helppo unohtaa se häpeä, tottumukset, viha ja epävarmuus, unohtaa se, että lihavuus istuu syvemmällä sisimmässä, kuin vain päällimmäisenä läskinä. Ei ole välttämättä niin helppo lähteä salille tai vaihtaa ruokailutottumuksia useiden vuosien tottumuksien jälkeen. Joskus matkassa on myös epävarmuus, pelko siitä ettei sovikkaan normiin ja saa kuulla asiasta. Väitän ettei monelle hoikalle ruokavalion muuttaminen totaalisesti roskaruokaan sujuisi niin helposti, tai toisaalta paljon urheilevan ei ole helppo jättää liikuntaa lopullisesti tuosta vaan. Nämä asiat istuvat syvemmässä, tavoissa, tottumuksissa, meidän omassa päässämme.
Monesti nämä ajatukset on istutettu omaan ajatukseen jonkun ulkopuolisen sanomisen takia. Yksi pienikin sana voi tosiaan muuttaa paljon ja satuttaa syvältä. Se sana voi kaikua vielä monien vuosien päästä mielessä ja siihen saattaa nivoutua monet häpeän tunteet ja ajtukset siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. Ja jokainenhan meistä haluaisia tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Ei meistä kukaan halua tulla määritetyksi ainoastaan ulkoisen muodon vuoksi, vaan ihmisenä... omien tekojen, sanojen, saavutuksien ja kaiken muun kautta!
Minä olen ihan samanlainen! Välillä kaipaan hirveästi touhua ympärilleni. Ihmisiä joiden seurassa voin olla oma itseni. Paljon puuhaa, uusia kokemuksia ja uusia asioita... Puolueettomia ihmisiä, jotka ei arvota mua ulkoisen olemuksen mukaan vaan sen oikean iloisen ja elämänhaluisen minäni mukaan. Välillä mulla taas on sellainen olo, että voi kun kaikki vain unohtaisivat mut. Voi kun saisin vain ihan rauhassa maata kotona kaikilta katseilta piilossa - piilossa maailmalta, paikassa missä mua ei satuteta, katsota kieroon ja missä saan olla juuri se itseni joka olen.
Olisiko minun helpompi liikkua ulkomaailmassa jos ihmiset olisivat hieman suopeampia ja tässä maailmassa saisi olla oma itsensä?
Lihavuushan on yksi meidän tämän hetken kansantaudeistamme, lihavia tai ylipainoisia ihmisiä näkee päivittäin, mutta ajatteleeko kukaan koskaan sen tarkemmin lihavaksi nimitetyn ihmisen ajatuksia tai tuntemuksia. Sitä kuinka yksi pieni lause tai sana voi muuttaa ihmisen omakuvaa ihan totaalisesti, sitä kuinka syvälle se sattuu. Tai sitä kuinka paljon ylipainoisen mieltä painaa omat kilot tai se ettei kyseessä aina olekkaan vain sormia napsuttamalla onnistuva laihdutus, vaan kyseessä voi olla jo pitkään jatkunut ajattelumalli... oma ajatus itsestä lihavana, epäonnistujana, ihmisenä joka määritellään vain ulkoisen olemuksen mukaan. Kaikki ei aina näy päälle päin ja vaikka kuinka haluaisit laihtua ei sinun oma pääsi anna sen tapahtua, tai se voi ainakin olla este sille. Toisaalta eihän kaikki ylipainoiset halua laihtua, he hyväksyvät itsensä juuri sellaisina kuin ovat ja varmasti haluavat muidenkin heidät hyväksyvän.
Helposti unohdetaan ihmisen tunteet ja ajatukset lihavuuden takana... periaatteessa on helppo laihduttaa, sen kun syö vähemmän kuin kuluttaa, mutta miten on oman minäkuvan tai kehonkuvan laita? Jos olet ollut koko ikäsi tai vaikka edes osan siitä lihava et välttämättä näe itseäsi minään muuna kuin liian painavana vaikka olisit minkä kokoinen tahansa. Ulkopuolisen on helppo unohtaa se häpeä, tottumukset, viha ja epävarmuus, unohtaa se, että lihavuus istuu syvemmällä sisimmässä, kuin vain päällimmäisenä läskinä. Ei ole välttämättä niin helppo lähteä salille tai vaihtaa ruokailutottumuksia useiden vuosien tottumuksien jälkeen. Joskus matkassa on myös epävarmuus, pelko siitä ettei sovikkaan normiin ja saa kuulla asiasta. Väitän ettei monelle hoikalle ruokavalion muuttaminen totaalisesti roskaruokaan sujuisi niin helposti, tai toisaalta paljon urheilevan ei ole helppo jättää liikuntaa lopullisesti tuosta vaan. Nämä asiat istuvat syvemmässä, tavoissa, tottumuksissa, meidän omassa päässämme.
Monesti nämä ajatukset on istutettu omaan ajatukseen jonkun ulkopuolisen sanomisen takia. Yksi pienikin sana voi tosiaan muuttaa paljon ja satuttaa syvältä. Se sana voi kaikua vielä monien vuosien päästä mielessä ja siihen saattaa nivoutua monet häpeän tunteet ja ajtukset siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. Ja jokainenhan meistä haluaisia tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Ei meistä kukaan halua tulla määritetyksi ainoastaan ulkoisen muodon vuoksi, vaan ihmisenä... omien tekojen, sanojen, saavutuksien ja kaiken muun kautta!
Minä olen ihan samanlainen! Välillä kaipaan hirveästi touhua ympärilleni. Ihmisiä joiden seurassa voin olla oma itseni. Paljon puuhaa, uusia kokemuksia ja uusia asioita... Puolueettomia ihmisiä, jotka ei arvota mua ulkoisen olemuksen mukaan vaan sen oikean iloisen ja elämänhaluisen minäni mukaan. Välillä mulla taas on sellainen olo, että voi kun kaikki vain unohtaisivat mut. Voi kun saisin vain ihan rauhassa maata kotona kaikilta katseilta piilossa - piilossa maailmalta, paikassa missä mua ei satuteta, katsota kieroon ja missä saan olla juuri se itseni joka olen.
Olisiko minun helpompi liikkua ulkomaailmassa jos ihmiset olisivat hieman suopeampia ja tässä maailmassa saisi olla oma itsensä?
tiistai 26. tammikuuta 2016
Herkkua!
Mun piti tehdä tää postaus jo eilen, mutta mutta... flunssa yllätti perheen! Vauvalla on ollut melkonen röhä jo reilun viikon verran... nyt sairastuttiin minä ja viisi vee. Eilen pää oli NIIN täynnä räkää, että poskionteloihin koski ja silmiin särki... tänään ei vielä olla menty ihan siihen pisteeseen, mutta vastahan päivä on nuori ja niistää saa kaiken aikaa. Joo nenänalusen olen kerrankin saanut pidettyä edes jotenkin siedettävän oloisena Foreverin AloeVera Gelly-voiteen avulla. Vähän kirpasee kun laittaa, mutta nopeesti tunne häviää ja tilalle tulee kosteutettu olo sekä mukava "kalvo" iholle eikä seuraavakaan niistäminen tunnu ihan niin pahalta. ;)
Mutta mistä mun piti teille tulla kirjottelemaan... HERKUT! En ole sortunut lisättyyn sokeriin, enkä mihinkään ylimääräisiin suolaisiinkaan! Tänään siis 25. päivä! Ja yllättävän kivuttomasti on mennyt.
Paitsi, toissailtana -sunnuntaina- kun olo alkoi menemään vilun ja väreiden puolelle, alkoi tehdä mieli suklaata... Miehän olen oikeasti se tunnesyöjän perikuva ja toisin kuin kovin monen muun sairastellessa mun tekee mieli syödä KAIKKEA roskaa. Moni ei edes maistaisi mitään ja en minäkään näin tukkosena mitään maista, mutta silti voisin syödä maailman kaikki herkut. Ja aina ensimmäisinä tulee mieleen suklaa ja hyvänä kakkosena kiinalainen ruoka!
Iltapalaksi sitten annoin periksi ja, koska olin lauantaina ostanut kaupasta ihanan tuoreita ja pehmeitä taateleita, päätin surauttaa itselleni smoothien... Siitä syntyi kuitenkin kesken matkan vanukas tai trendikkäämmin sanottuna smoothiebowl!
1 banaani
1 avokado
4 taatelia (muista poistaa kivet)
4 kukkurallista ruokalusikallista kaakaojauhetta (ehtaa tavaraa, ei sitä sokeroitua)
3dl kookosjuomaa
Nämä aineet blendaa kunnolla kuohkeaksi ja NAUTI! Tästä riittää kyllä useammallekin... sikäli mikäli riittää... ;)
Päälle laittelin chiansiemeniä, banaaniviipaleita, manteleita ja kaakaonibsejä. Ja sitten käheää ääntä kohti... Onneksi vielä siinä kohtaa makuaisti oli tallella, koska oli aivan mieletön makuelämys. Ihanan samettinen, pehmeä ja suklainen! Jouduin kyselemään itseltäni (ja Tonilta) useampaan kertaan, että saanko oikeesti syödä tätä kun mulla on se herkuton... Niin herkkua tämä oli... ja täysin ilman lisättyä sokeria, luonnollisista ja hyvistä raaka-aineista! SUOSITTELEN! :D
 |
| Hellou tummat silmänaluset! Nukuttu on... juu ei! |
Mutta mistä mun piti teille tulla kirjottelemaan... HERKUT! En ole sortunut lisättyyn sokeriin, enkä mihinkään ylimääräisiin suolaisiinkaan! Tänään siis 25. päivä! Ja yllättävän kivuttomasti on mennyt.
Paitsi, toissailtana -sunnuntaina- kun olo alkoi menemään vilun ja väreiden puolelle, alkoi tehdä mieli suklaata... Miehän olen oikeasti se tunnesyöjän perikuva ja toisin kuin kovin monen muun sairastellessa mun tekee mieli syödä KAIKKEA roskaa. Moni ei edes maistaisi mitään ja en minäkään näin tukkosena mitään maista, mutta silti voisin syödä maailman kaikki herkut. Ja aina ensimmäisinä tulee mieleen suklaa ja hyvänä kakkosena kiinalainen ruoka!
Iltapalaksi sitten annoin periksi ja, koska olin lauantaina ostanut kaupasta ihanan tuoreita ja pehmeitä taateleita, päätin surauttaa itselleni smoothien... Siitä syntyi kuitenkin kesken matkan vanukas tai trendikkäämmin sanottuna smoothiebowl!
1 banaani
1 avokado
4 taatelia (muista poistaa kivet)
4 kukkurallista ruokalusikallista kaakaojauhetta (ehtaa tavaraa, ei sitä sokeroitua)
3dl kookosjuomaa
Nämä aineet blendaa kunnolla kuohkeaksi ja NAUTI! Tästä riittää kyllä useammallekin... sikäli mikäli riittää... ;)
 |
| Pahoittelen kuvanlaatua, Omppu oli huollossa... |
Päälle laittelin chiansiemeniä, banaaniviipaleita, manteleita ja kaakaonibsejä. Ja sitten käheää ääntä kohti... Onneksi vielä siinä kohtaa makuaisti oli tallella, koska oli aivan mieletön makuelämys. Ihanan samettinen, pehmeä ja suklainen! Jouduin kyselemään itseltäni (ja Tonilta) useampaan kertaan, että saanko oikeesti syödä tätä kun mulla on se herkuton... Niin herkkua tämä oli... ja täysin ilman lisättyä sokeria, luonnollisista ja hyvistä raaka-aineista! SUOSITTELEN! :D
perjantai 15. tammikuuta 2016
Kaksi yhdellä kerralla
Ruoka... sehän meillä on aina mielessä!
Tein eilen lihan seuraksi uunijuureksia ihan vaan nopeasti perunasta ja porkkanasta! Seuraksi laitoin öljyä, valkosipulia, SantaMarian five peppers-maustetta ja ruususuolaa. Uunissa paahtelin jotain puolen tunnin ja tunnin väliltä 175asteessa. Tähän ruokalajiin paistoin vielä lisäksi pannulla kesäkurpitsakiekkoja, mitkä maustoin limepippurilla! Nam!
Tänään sitten kaivoin jääkaapista eilen ylimääräiseksi jääneet juurekset ja aloin työstää niistä sosekeittoa. Kattilaan ensin öljyä, hieman lisää valkosipulia ja raastettua inkivääriä. Niitä hetken kuulloteltuani laitoin perään perunat ja porkkanat.
Sekä yhden pieneksi pilkotun omenan! Omena ei varsinaisesti maistu keitossa, mutta tekee siihen kivan happaman makeuden... outo sanayhdistelmä, mutta niin se vain tekee! ;)
Näiden perään laitoin vettä n. 8dl, voisi laittaa enemmänkin, mutta itse tykkään TODELLA tuhdista keitosta, joten tämä riitti minulle. Lisäksi laitoin 2tl kasvisliemijauhetta!
Näitä keittelin aikani, ehkä 10-15minuuttia ja sitten soseutin koko komeuden! Keiton päälle voisi laittaa esim. pekonia jos siitä tykkäisi, tai vaikka kinkkusuikaleita... toki sen voi syödä sellaisenaan tai kuten minä tein raejuustolla, jotta ateria sisälsi jotain proteiiniakin! Ja oli kuulkaas hyvää, vaikka itse sanonkin!
Mulla on edessä mukavan rento viikonloppu... ei mitään tarkkaa sovittua menoa, paitsi tänään ihanien naisten ja lasten tapaaminen, mutta muuten mennään ihan sellasella tehdään mitä huvittaa moodilla. Luvassa toivottavasti ainakin luistelua ja ehkä jopa pulkkamäkeä, aattelin mie ehkä jopa yllättää itseni ja löytää tieni salillekin!
Mukavaa viikonloppua sinne ruudun toiselle puolelle!
Tein eilen lihan seuraksi uunijuureksia ihan vaan nopeasti perunasta ja porkkanasta! Seuraksi laitoin öljyä, valkosipulia, SantaMarian five peppers-maustetta ja ruususuolaa. Uunissa paahtelin jotain puolen tunnin ja tunnin väliltä 175asteessa. Tähän ruokalajiin paistoin vielä lisäksi pannulla kesäkurpitsakiekkoja, mitkä maustoin limepippurilla! Nam!
Tänään sitten kaivoin jääkaapista eilen ylimääräiseksi jääneet juurekset ja aloin työstää niistä sosekeittoa. Kattilaan ensin öljyä, hieman lisää valkosipulia ja raastettua inkivääriä. Niitä hetken kuulloteltuani laitoin perään perunat ja porkkanat.
Sekä yhden pieneksi pilkotun omenan! Omena ei varsinaisesti maistu keitossa, mutta tekee siihen kivan happaman makeuden... outo sanayhdistelmä, mutta niin se vain tekee! ;)
Näiden perään laitoin vettä n. 8dl, voisi laittaa enemmänkin, mutta itse tykkään TODELLA tuhdista keitosta, joten tämä riitti minulle. Lisäksi laitoin 2tl kasvisliemijauhetta!
Näitä keittelin aikani, ehkä 10-15minuuttia ja sitten soseutin koko komeuden! Keiton päälle voisi laittaa esim. pekonia jos siitä tykkäisi, tai vaikka kinkkusuikaleita... toki sen voi syödä sellaisenaan tai kuten minä tein raejuustolla, jotta ateria sisälsi jotain proteiiniakin! Ja oli kuulkaas hyvää, vaikka itse sanonkin!
Mulla on edessä mukavan rento viikonloppu... ei mitään tarkkaa sovittua menoa, paitsi tänään ihanien naisten ja lasten tapaaminen, mutta muuten mennään ihan sellasella tehdään mitä huvittaa moodilla. Luvassa toivottavasti ainakin luistelua ja ehkä jopa pulkkamäkeä, aattelin mie ehkä jopa yllättää itseni ja löytää tieni salillekin!
Mukavaa viikonloppua sinne ruudun toiselle puolelle!
tiistai 12. tammikuuta 2016
Maailman rumin keitto ja lumilenkki
Tein eilen nopean ja maailman helpoimman kana-kookoskeiton... Tämä keitto ei ulkonäöllään juhli, mutta on arkiruokana hyvä ja kevyt, sekä myös maittava.
Ensin lorautin öljyä kattilaan, heitin sinne valkosipulimurskaa ja raastin sekaan myös hieman inkivääriä. Hetken näitä kuulloteltuani laitoin kanat paistumaan. Perään pistin 1l vettä sekä ison purkin kookosmaitoa sekä kasvisliemikuution. Annoin hetken kiehua miedolla lämmöllä. Sitten laitoin sekaan pakasteesta papuja, herneitä sekä maissia. Lopuksi lisäsin vielä vuorisuolaa sekä chicken&steak-maustetta. Tuore chili tekisi keittoon ihanan tujauksen, mutta koska tein tätä niin, että lapsetkin söisi niin jätin sen pois. Meillä kun pojat syö muuten lähes mitä tahansa, mutta vähänkään tulinen ruoka ei uppoa yhtään. Ja toki tuoreista aineksista tulisi entistäkin herkullisempi keitto, mutta välillä mennään siitä mistä aita on matalin ja oikastaan pakasteiden avulla.
Tänään meillä Kotkassakin on saatu lunta! Meidän oli vauvan kanssa lähdettävä neuvolaan saarelle ja sinne on matkaa se n.2km. Auto oli Tonin käytössä työmatkalla, joten ei muuta kun vauva vaunuihin ja menoksi. Tuulessa ja tuiskussa painettiin, tiet oli hyvin kyllä aurattu, mutta kinoksia ja lumidyynejä oli matkalla muutamia. Välillä meidän Emmaljungat meni melkosessa liirrossa, mutta ei annettu sen haitata. Siinä sai oikein kivan lenkin itselleen, kun työnteli rattaita tuon matkan edes-takasin ja tulipahan samalla testattua onnistuuko hengästyminen ilman, että kurkkuun sattuu ja onnistuihan se! Joten luvassa liikuntaa muutenkin tällä viikolla, kuten edellisessäkin postauksessa jo hieman uhkailin. Iso peukku sille!
Voin sanoa rehellisesti, että tuon reippailun jälkeen maistui kanakeitto melkosen makialle! <3
-Tea
Ensin lorautin öljyä kattilaan, heitin sinne valkosipulimurskaa ja raastin sekaan myös hieman inkivääriä. Hetken näitä kuulloteltuani laitoin kanat paistumaan. Perään pistin 1l vettä sekä ison purkin kookosmaitoa sekä kasvisliemikuution. Annoin hetken kiehua miedolla lämmöllä. Sitten laitoin sekaan pakasteesta papuja, herneitä sekä maissia. Lopuksi lisäsin vielä vuorisuolaa sekä chicken&steak-maustetta. Tuore chili tekisi keittoon ihanan tujauksen, mutta koska tein tätä niin, että lapsetkin söisi niin jätin sen pois. Meillä kun pojat syö muuten lähes mitä tahansa, mutta vähänkään tulinen ruoka ei uppoa yhtään. Ja toki tuoreista aineksista tulisi entistäkin herkullisempi keitto, mutta välillä mennään siitä mistä aita on matalin ja oikastaan pakasteiden avulla.
Tänään meillä Kotkassakin on saatu lunta! Meidän oli vauvan kanssa lähdettävä neuvolaan saarelle ja sinne on matkaa se n.2km. Auto oli Tonin käytössä työmatkalla, joten ei muuta kun vauva vaunuihin ja menoksi. Tuulessa ja tuiskussa painettiin, tiet oli hyvin kyllä aurattu, mutta kinoksia ja lumidyynejä oli matkalla muutamia. Välillä meidän Emmaljungat meni melkosessa liirrossa, mutta ei annettu sen haitata. Siinä sai oikein kivan lenkin itselleen, kun työnteli rattaita tuon matkan edes-takasin ja tulipahan samalla testattua onnistuuko hengästyminen ilman, että kurkkuun sattuu ja onnistuihan se! Joten luvassa liikuntaa muutenkin tällä viikolla, kuten edellisessäkin postauksessa jo hieman uhkailin. Iso peukku sille!
Voin sanoa rehellisesti, että tuon reippailun jälkeen maistui kanakeitto melkosen makialle! <3
-Tea
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
10.1.2016
Sunnuntai-ilta!
Olen viimeiset neljä kuukautta kokenut häpeää... epäonnistumisestani raskausaikana.... Minä jonka pitäisi tietää ravinnosta ja olla toiminnallani esimerkki repsahdin täysin... raskaana (kuvittelin) olin vielä söpösti noh, raskaana! Sen jälkeen vain lihava! Olen kierinyt itsesyytöksissä siitä, että miten siinä niin pääsi käymään ja koen edelleen häpeileväni itseäni tämtän takia. En voi sanoa, että omalla esimerkilläni edistäisin kenenkään muun terveyttä tai hyvinvointia, mutta voin rehellisesti sanoa, että tiedän mistä lihavuudessa ja laihduttamisessa sekä elämäntaparemontissa puhutaan. Tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin ettei tähän olisi ajauduttu... Mutta turha sitä on kai katsoa taaksepäin enää.
Nyt katse kohti tulevaisuutta ja hyvää palautetta itselle antamaan! Yhdeksän päivää herkutonta ja SE vaikein eli ensimmäinen kokonainen viikonloppu takana ja SELÄTETTY! Sen lisäksi olo kurkussa on mennyt muutamassa päivässä huimasti parempaan, joten ensi viikolla on sitten sitä treeniäkin luvassa!
Hyvää uutta viikkoa toivottelee suihkunraikas peukuttelija! <3
P.S. Käykäähän kaikki tykkäämässä mun blogista myös FaceBookissa, niin pysytte ajantasalla päivityksistä! ;)
Olen viimeiset neljä kuukautta kokenut häpeää... epäonnistumisestani raskausaikana.... Minä jonka pitäisi tietää ravinnosta ja olla toiminnallani esimerkki repsahdin täysin... raskaana (kuvittelin) olin vielä söpösti noh, raskaana! Sen jälkeen vain lihava! Olen kierinyt itsesyytöksissä siitä, että miten siinä niin pääsi käymään ja koen edelleen häpeileväni itseäni tämtän takia. En voi sanoa, että omalla esimerkilläni edistäisin kenenkään muun terveyttä tai hyvinvointia, mutta voin rehellisesti sanoa, että tiedän mistä lihavuudessa ja laihduttamisessa sekä elämäntaparemontissa puhutaan. Tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin ettei tähän olisi ajauduttu... Mutta turha sitä on kai katsoa taaksepäin enää.
Nyt katse kohti tulevaisuutta ja hyvää palautetta itselle antamaan! Yhdeksän päivää herkutonta ja SE vaikein eli ensimmäinen kokonainen viikonloppu takana ja SELÄTETTY! Sen lisäksi olo kurkussa on mennyt muutamassa päivässä huimasti parempaan, joten ensi viikolla on sitten sitä treeniäkin luvassa!
Hyvää uutta viikkoa toivottelee suihkunraikas peukuttelija! <3
P.S. Käykäähän kaikki tykkäämässä mun blogista myös FaceBookissa, niin pysytte ajantasalla päivityksistä! ;)
perjantai 8. tammikuuta 2016
8.1.2016
Salakavalasti ja kaikessa hiljaisuudessa tammikuun toinen päivä aloitettu ryhtiliike on edennyt ensimmäisen viikon lopulle. Ryhtiliikkeen piti koskea myös liikkumista, mutta jouluna alkanut kurkkutauti pitää edelleen sen verran otteessa ettei olla sen kummemmin liikkumaan uskaltauduttu. Mutta ruokiin se on vaikuttanut.
Herkuttomuutta on siis meneillään tänään seitsemäs päivä... käsittää siis sokerilliset jutut, pullat, karkit, kakut, jäätelöt jne jne. sekä sitten sen suolasemman puolen ja esim. roskaruuan. Herkuttomuuskin voi olla laaja käsite ja olen sallinut itselleni makean hammasta kolotellessa hunajan teen seassa... ehkä tämä herkuttomuus tällä kertaa tarkoittaa yksinkertaistamista ja ylimääräisen puputtamisen pois jättämistä.
Valehtelisin jos sanoisin ettei mitään vaikeuksia ole viikon sisällä ollut. Mielitekoja on jokaista sorttia! Väsymystä on ollut ilmoilla ja sellaista väsymystä minkä olisin aiemmin taltuttanut vaikka suklaalla - eli verensokerin piikillä ja nopealla laskulla, jonka jälkeen tilanne olisi taas sama, väsynyt. Viikon aikana on ollut havaittavissa jo kropassa puhdistumista ja vettä kuluu taas kiitettävä määrä. Myös kasviksia olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään annoksiini entistä enemmän.
Ruoka on tällä hetkellä rehellistä kotiruokaa, sellaista mitä koko perhe voi syödä (paitsi tietysti maitodietillä oleva juniori) ja itse tehtyä. Olen myös halunnut laajentaa meidän ruokarepertuaaria, koska jotenkin tuntuu, että viikosta toiseen pyöritellään samoja ruokia ja niihin alkaa toisinaan kyllästyä. Olenkin tekemässä teille jossain kohtaa alkuvuotta uusien reseptien kokeiluja, joita sitten raportoin tänne teille. Tähän idean ja vähän haasteenkin sain Milkalta. Jos teidän takataskusta löytyy jokin terveellinen, suht nopea ja hyvä arkiruokaresepti niin jaa se ihmeessä mullekin, niin laitetaan kokeiluun.
Yhtenä iltana kun oikein teki mieli jotain hyvää kaivoin mielestäni paksun pölyn peitosta banaanipannareiden ohjeen. Siis sen mihin tulee banaania ja kananmunaa... ja pyöräytin iltapalaksi moiset herkut! Päälle viime kesänä itse kerättyjä mansikoita ja kaupasta ostettuja suomalaisia mustikoita (koska syksyllä musta ei ollut ISON vatsan kanssa enää metsään ja sekös harmittaa) sekä hunajalla hieman makeutettua turkkilaista jugurttia. Pannarit/letut paistoin kookosöljyssä. Olin ihan oikeasti unohtanut miten HYVIÄ nuo on!!!
Samalla kuin huomaamatta ruokarytmi on parantunut ja näläntunne pysyy kivemmin poissa, kun kerran syö säännöllisesti. Ja kummasti se oma mielikin on taas ihan erilailla mukana tässä hommassa... kun kerran on alkuun päästy niin kyllähän tästä eteenpäinkin mennään. En tehnyt tästä asiasta etukäteen minään postausta, koska halusin ihan omassa päässäni testata onko musta enää tälläiseen kurinalaisuuteen ja jostain se tahto on taas kaivettu esiin. Vielä kun pääsen kunnolla treenien makuun ja saan tän laiskan moodin pois päältä niin hyvä tästä tulee.
Ja mullahan on koko loppuelämä aikaa elää terveellisesti ja nauttia kaikesta! Mikäs tässä olisi kiire, vasta 3,5kuukautisen vauvan kanssa?
 |
| Puuroa... on se... |
 |
| Usko pois, on se puuro sielläkin jossain... |
Herkuttomuutta on siis meneillään tänään seitsemäs päivä... käsittää siis sokerilliset jutut, pullat, karkit, kakut, jäätelöt jne jne. sekä sitten sen suolasemman puolen ja esim. roskaruuan. Herkuttomuuskin voi olla laaja käsite ja olen sallinut itselleni makean hammasta kolotellessa hunajan teen seassa... ehkä tämä herkuttomuus tällä kertaa tarkoittaa yksinkertaistamista ja ylimääräisen puputtamisen pois jättämistä.
Valehtelisin jos sanoisin ettei mitään vaikeuksia ole viikon sisällä ollut. Mielitekoja on jokaista sorttia! Väsymystä on ollut ilmoilla ja sellaista väsymystä minkä olisin aiemmin taltuttanut vaikka suklaalla - eli verensokerin piikillä ja nopealla laskulla, jonka jälkeen tilanne olisi taas sama, väsynyt. Viikon aikana on ollut havaittavissa jo kropassa puhdistumista ja vettä kuluu taas kiitettävä määrä. Myös kasviksia olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään annoksiini entistä enemmän.
 |
| Pellava-kanaa ja uunipunajuuria fetalla |
Ruoka on tällä hetkellä rehellistä kotiruokaa, sellaista mitä koko perhe voi syödä (paitsi tietysti maitodietillä oleva juniori) ja itse tehtyä. Olen myös halunnut laajentaa meidän ruokarepertuaaria, koska jotenkin tuntuu, että viikosta toiseen pyöritellään samoja ruokia ja niihin alkaa toisinaan kyllästyä. Olenkin tekemässä teille jossain kohtaa alkuvuotta uusien reseptien kokeiluja, joita sitten raportoin tänne teille. Tähän idean ja vähän haasteenkin sain Milkalta. Jos teidän takataskusta löytyy jokin terveellinen, suht nopea ja hyvä arkiruokaresepti niin jaa se ihmeessä mullekin, niin laitetaan kokeiluun.
Yhtenä iltana kun oikein teki mieli jotain hyvää kaivoin mielestäni paksun pölyn peitosta banaanipannareiden ohjeen. Siis sen mihin tulee banaania ja kananmunaa... ja pyöräytin iltapalaksi moiset herkut! Päälle viime kesänä itse kerättyjä mansikoita ja kaupasta ostettuja suomalaisia mustikoita (koska syksyllä musta ei ollut ISON vatsan kanssa enää metsään ja sekös harmittaa) sekä hunajalla hieman makeutettua turkkilaista jugurttia. Pannarit/letut paistoin kookosöljyssä. Olin ihan oikeasti unohtanut miten HYVIÄ nuo on!!!
Samalla kuin huomaamatta ruokarytmi on parantunut ja näläntunne pysyy kivemmin poissa, kun kerran syö säännöllisesti. Ja kummasti se oma mielikin on taas ihan erilailla mukana tässä hommassa... kun kerran on alkuun päästy niin kyllähän tästä eteenpäinkin mennään. En tehnyt tästä asiasta etukäteen minään postausta, koska halusin ihan omassa päässäni testata onko musta enää tälläiseen kurinalaisuuteen ja jostain se tahto on taas kaivettu esiin. Vielä kun pääsen kunnolla treenien makuun ja saan tän laiskan moodin pois päältä niin hyvä tästä tulee.
Ja mullahan on koko loppuelämä aikaa elää terveellisesti ja nauttia kaikesta! Mikäs tässä olisi kiire, vasta 3,5kuukautisen vauvan kanssa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)