"Tee tilaa"

Olen kirjoittanut tätä kyseistä blogia kohta neljä vuotta... neljä niin kovin antoisaa ja vaihderikasta! On ollut alamäkiä ja ylämäkiä, surua, murhetta, onnea, iloisuutta. Kaikkea mahdollista mitä ihmisen elämään kuuluukin. On ollut paljon annettavaa ja on ollut halu kirjoittaa.

Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).

En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.

Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.

"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.

230 days postpartum

En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.

Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...

Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!

Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.

Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.

Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.

Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen!
Tänään!

Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.